Lasten urheus on koskettavinta mitä tiedän. Mainitsemasi kaltainen elämääsyleilevä asenne, josta meillä isoilla on korkeintaan muisto, vetää hiljaiseksi. Joo, äitiys kyllä herkistää. Ja hyvä niin.

Yritin miettiä mikä siinä on että ajatus kuolemansairaasta lapsesta on niin käsittämättömän epäoikeudenmukainen että tekee mieli repiä päänsä irti pelkästä turhautumisesta. Ehkä se liittyy jollain lailla mielikuvaan lapsen viattomuudesta.

En tiedä, en päässyt miettimisessä kovin pitkälle.

Ainakin se ajatus että ihan yhtä hyvin siinä voisi olla oma lapsi.

Toisaalta kai se mahdollisuuksien määrä joka tuhlautuu.

Totta, nuokin ovat siinä.