Siinä minä olin, kantotuolissa matkalla töihin. Neljä lihaksikasta ja erittäin hyvin öljyttyä kantajaa kantoi tuoliani lihakset marraskuisessa auringossa kiiltäen. Edellisviikkoinen investointi uusiin nahkashortseihin ja -saappaisiin oli todella kannattanut. Näin kuinka muut kansalaiset katselivat ryhmämme kulkua kateudesta punaisina. Ryhmittymän edellä käveli yksi mies heiluttaen punaista lippua lähestyvästä joukkiosta varoittaen. Todellisuudessa hänen tarkoituksensa oli kiinnittää kaikkien huomio tyköistuviin shortseihin ja niittiolkaimiin. Joukkiomme takana kulki vielä kaksi miestä kantaen mahdollisesti tarpeellisia tavaroita kuten sateenvarjoa. Toinen luki aamun Metrosta uutisia kovaan ääneen. Ajanhermolla piti pysyä ja kansaa sivistää.
Kantotuoli oli kesäistä tekoa, olin syyskuussa lähettänyt miehet kaatamaan tarvittavat puut Sipoon metsistä. Aisoihin löytyi sopivat puut vajaa parikymmenkesäisestä koivusta, talvisia kelejä ajatellen tuoliosan istuinlaudat tehtiin haavasta, koristeet katajasta ja runko koivusta. Olin palkannut puuseppä Ilmari Heikinahon Karjaalta tekemään varsinaisen rakennustyön ja pehmusteet oli tehnyt Armas Koistinen Nauvosta. Ja hyvää työtä he olivat tehneetkin! Penkki oli mitä miellyttävin istua ja siinä oli vieressä kori almuille. Oikeastaan pidin siinä muutaman herneenpalon pusseja, joihin kirjurini oli käskystäni kirjannut pieniä sukkeluuksia tyyliin: "pidä katseesi tiessä" ja "varo katolta putoavaa lunta" ja "parhaat nahkashortsitarjoukset Jykän nahka & raippa Oy:stä". Noita pusseja sitten jakelin ohikulkijoille.
Matkalla pysähdyin ostamaan leivonnaisia yksityisyrittäjä Javanaisen konditoriasta. Itse en koskaan käynyt liikkeessä sisällä, vaan punaista lippua heiluttava mies meni konditoriaan ja tuli sieltä kertomaan otteita tarjolla olevasta valikoimasta. Kun olin päättänyt sopivat tuotteet, kauppias pakkasi ne pusseihin, antoi sateenvarjomiehelle kannettavaksi ja tuli hakemaan maksun minulta ulkoa. Tämä oli kätevä järjestely, koska saatoin näin antaa hänelle hyvillä mielin tippiä erinomaisesta palvelusta.
Jatkoimme matkaa kohti työpaikkaani. Korttelin päässä joukkiomme pysähtyi, kantajat laskivat tuolini maahan ja kapusin taksiin jolla hurautin viimeisen korttelin työpaikalleni. Jokaiselle kantajalle oli oma taksinsa, jolla he matkustivat tuon viimeisen korttelin. Muuttoyhtiön auto ja neljä muuttomiestä nosti kantotuolin autoon ja toivat sen työpaikan aulaan. Aivan kuten joka päivä. Maksoin kaikki taksit ja annoin kuskeille pienet tipit ystävällisestä palvelusta. Tarjosin muuttoyhtiön miehille kahvit ja tuoreet pullat aulussa ja huikkasin heille hyvät päivänjatkot ennen kuin jatkoin kohti omaa työpistettä ja mielenkiintoista päivää sukkia vain postikulujen hinnalla puhelimitse myyden.
***
Tänään vietetään jonkinlaista älä osta mitään -päivää. Kehotetaan siis ihmisiä olemaan ostamatta.
Kuinka tekopyhää.
Tämä tällainen kapitalistinen yhteiskunta kun perustuu siihen, että raha kiertää. Tavaroiden ja palveluiden ostaminen, eli kuluttaminen on erittäin oleellinen osa sitä. Jos ihmiset lopettavat kuluttamisen ja lisäävät säästämistä, talous sakkaa. Mikä on näin taantumassa ja laman kynnyksellä kansantaloudellisesti erittäin huono viesti.
Pienentynyt kulutuskysyntä aiheuttaa yrityksissä pienempää tulovirtaa ja tämä näkyy melkolailla vauhdikkaasti lomautuksissa, irtisanomisissa ja konkursseissa. Mikä entisestään pienentää kokonaiskulutusta ja näppärä spiraali on valmis.
Yhteiskunnallisesti valveutunut kansalainen ostaa tietysti palveluita, niistä kun raha jää kiertämään Suomeen eikä pakene tuotteen valmistajalle ulkomaille.
Jos jotenkin halutaan olla tekemässä maailmasta parempaa paikkaa, päivän nimeksi pitäisi vaihtaa "osta palveluita".
Siinä minä olin, laiturilla olutpullo kädessä. Katselemassa kuinka veteen heittämäni kiven aiheuttamat aallot hiljalleen tyyntyivät.
Pohdin mennyttä vuotta. Se oli ollut kiireinen ja blogi oli siksi jäänyt päivittymättä. Tiesin lukijoiden kuitenkin malttamattomasti haluavan lisää tekstejä. Aamuisin heräsin useimmiten siihen, kun joku tuntematon ihminen pimputti ovikelloa ja vaati uutta kirjoitusta. Kaupassa toiset asiakkaat auttoivat työntämään ostoskärryjä ja kertoilivat samalla ideoistaan, miten voisin palata blogosfäärin parrasvaloihin.
Yritin toki muistuttaa kaikille, että suuruuden päivät olivat menneet. Jos niitä koskaan oli ollutkaan. Maailma oli muuttunut. Yritin antaa maailmalle jotain, mutta media oli kuluttanut minut loppuun. Miten saatoinkaan olla niin naivi luullessani saavani vielä toisen yrityksen.
Käyn valitsemassa rannalta sileän kiven. Tyyni meri ja laskeva aurinko tekee tilanteesta lähes seesteisen.
Jyrki kyllä vakuutti, että pärjään kyllä kunhan naisseikkailut ovat mennyttä. Sain mahdollisuuden näyttää osaamiseni ulkoministerinä. Tilaisuus joka ei tulisi toistumaan. Eduskunnan hissimatkat olivat kuitenkin piinaavia. Kulutin kokonaisia päiviä matkustamalla eduskunnan hisseissä salaa naisten kaula-aukkoja katsellen. Jopa Iltalehti tai -sanomat kirjoitti aiheesta jutun joka auttoi saamaan harrastuksestani enemmän irti. Saatoin fokustaa katseeni entistä tarkemmin.
Mutta hissimatkat eivät riittäneet. Lähetin pari tekstiviestiä, kyselin puutarhanhoidosta.
Siitä se sitten lähti. Luottamus meni, menetin ministerinsalkun ja mietin mitä tehdä seuraavaksi. Osallistuin Big Brotheriin mutta putosin ensimmäisenä. Jäin Formula 1:n maailmanmestaruustaistossa neljänneksi. Ostin asuntoja 100% lainarahalla ja Fannie Mae, Freddie Mac, Lehman Brothers ja Islanti menivät konkurssiin. Olisi sittenkin pitänyt asua vuokralla.
Nappaan huikan pullosta ja punnitsen kiveä kädessäni. Se on nuoren Itämeren kiveksi varsin hyvin hioitunut ja 5-6 leipää on mahdollisuuksien rajoissa.
Osallistun kuitenkin kunnallisvaaleihin ja saan varsin hyvin ääniä. Tosin ne ovat pahojen ihmisten väärin äänestämiä ääniä, koska oikeusministeri julisti välittömästi, että kunnanvaltuustojen puheenjohtajia koulutetaan havaitsemaan milloin puhun ja lopettamaan se välittömästi. Eräskin poliitikko sanoo, että yhteistyöstä kanssani tulee hankalaa. Vaikka hän ei ole koskaan tavannut minua. Ehkä ei sittenkään olisi pitänyt syödä pekonivoileipää aamiaiseksi.
Siinä kun on sianlihaa.
Koska kaikki kämpät meni Islannin konkurssissa ja vuokra pitää saada maksettua, päätän kokeilla vanhaa kunnon kiristystä. Luulisi 300 metrisen supertankkerin ja vehnälaivan lunnaista irtoavan hilloa.
No siitähän nuo jotkut suuttuvat, joten lähetin muutaman ylimääräisen kutsun joulukuun bileisiin. Lepyttelyä nääs. Printtasin omalla koneella enkä kertonut kanslialle, niin nyt jotkut luulevat niitä väärennetyiksi kutsuiksi. Mutta ei ne ole, tulkaa vaan!
Alkava vuosi tuo lisää haasteita. Nelivuotinen presidentinkausi alkaa ja nyt jo uhkailevat, etten saa kirjoittaa sähköpostia tai lähetellä tekstiviestejä. Presidentin lähettämät viestit kun ovat julkisia ainakin jälkikäteen. Onneksi sentään on avustajia hoitamassa juoksevia asioita. Blogia varmaan saanen kirjoittaa, se kun on julkista lähtökohtaisesti. Luvassa siis virkaanastujaisten jälkeen hauskoja merkintöjä päivittäisistä palavereista eri tiedustelupalvelujen johtajien kanssa.
Heitän kiven ja se pomppii hyvin, 6 leipää. Olutkin on loppu joten suuntaan takaisin sisälle. Mietin tulevaisuutta, miten voin siihen itse vaikuttaa ja onko päätöksilläni merkitystä. Miten tuhannet ja miljoonat tulevat taas kärsimään jos teen väärän päätöksen. Kiittääkö historia päätöksiäni visionäärisinä vai tuomitaanko minut unohdukseen.
Otan rohkean linjan, ensin villapaita pois ja vasta sitten takkaan lisää puita. Koivuhalkoja.
Tuomitkoon tulevaisuuden historioitsijat, minä en välitä. Sillä he eivät tiedä, että se kaulus hiersi.