Soopa

Kyberkäsi

Euroopassa reilut kolme vuotta käynnissä ollut projekti on kehittänyt kyberkäden. Käsi on tarkoitettu amputaatiopotilaille menetetyn käden tilalle. Kättä ohjataan hermosignaaleilla, jotka muunnetaan käden ohjauskäskyiksi ulkoisessa laitteessa. Käsi välittää ihmiselle tunnesensoreista tulevia signaaleja ja ihminen tuntee esim. paineen samalla tavalla kuin luonnollisessakin kädessä.

Vähitellen kyberkäsiä saa jo olkapäästä alkaen, kyberjalat tulevat markkinoille, eikä aikaakaan, kun ihmiset alkavat vaihtamaan alkuperäisiä raajojaan parempiin. Mikä olisikaan sen hienompaa kuin kyberkäsi, joka kestäisi kuumuutta ja kylmyyttä, ei rikkoutuisi, ei kasvattaisi kynsiä, johon saisi lisäosia kuten teleskooppisormet, nauhurin, kameran tai lämpömittarin. Ei tarvitsisi käyttää käsineitä (säästäisi vaatekuluissa) ja kämmenselkään voisi vaikka integroida Samsungin litteän ja taipuisan näytön.

Tietysti uudet kyberraajat olisivat myös paljon turvallisempia kuin originaalit. Jos vaihtaisi kädet olkapäistä ja jalat lonkasta kyberversioihin, ei enää kuolisi raajoihin aiheutuneisiin vammoihin.

Ja vaikutuksia olisi myös ulkonäköasioissa. Säärikarvaongelmat olisivat historiaa ja kukin voisi hankkia juuri sellaiset käsivarret ja jalat, kuin pitää tyylikkäinä. Luonnollisesti (sic.) jotkut konservatiivit valittaisivat, ettei se ole luonnollista ja ihmisten monimuotoisuus kärsisi. No tietenkään ketään ei pakotettaisi ottamaan kyberosia, vaan nämä luddiitit voisivat käyttää alkuperäisiä raajojaan osoittaakseen, kuinka hienoja ne ovat.

Vähitellen valtaosa ihmisistä käyttäisi kyberosia, alkuperäisistä osista käytettäisiin nimeä classic ja niistä tulisi retromuotia. Tietysti uuteen tekniikkaan liittyy ongelmiakin. Aivan kuten matkapuhelintenkin käytössä on ongelmia. Joku puhuu elokuvateatterissa ja jonkun lasku on oletettua suurempi. Verrattuna hyötyihin kuitenkin aika siedettävää. Ehkäpä tulevaisuudessa kyberraajojen asennusikäraja on 18 vuotta. Käytettyjä käsiä myydään kirppiksillä ja lisäosia saa ostaa r-kioskilta. Olenkin jo useamman vuoden vitsillä puhunut, että käy ostamassa uusi maksa/munuainen/tms. kioskilta. Tämäkin tietysti tulee jossain vaiheessa mahdolliseksi ja maksoja vaihdetaan uusiin kuten autojen öljynsuodattimia nykyään.

Kuulostaahan tuo kieltämättä hiukan kaukaa haetulta, mutta sen tulee estämään oikeastaan vain kaksi asiaa:
1) jonkun eksistentiaaliriskin tapahtuminen (a) tai
2) ystävällisen tekoälyn kehittyminen ennen kyberosien lanseerausta kioskeihin.

Ja kohdassa 2 on luultavaa, että osa ihmisistä päättää jatkaa elämäänsä tekoälystä huolimatta mutta muuta teknologiakehitystrendiä seuraten.

Muutos tapahtuu tietenkin pikkuhiljaa. Kuka muistaa vielä ajan, jolloin iskulauseet "olut kioskeihin" eivät olleet edes vakavasti otettavia? Nyt puhutaan reseptivapaiden lääkkeiden tulosta päivittäistavarakauppojen valikoimiin. Sama tulee tapahtumaan kyberosille. Ensin niitä saa vain onnettomuuksissa raajansa menettäneet. Vähitellen terveet matkustavat ulkomaille vaihtamaan retrokätensä parempiin, sitten palveluita saa jo kotimaasta. Jossain vaiheessa vaihtokäsiä tulee myyntiin lääkäriasemille, sitten apteekkeihin ja lopulta kioskeihin, kun liittimistä tulee standardeja. Illanistujaisissa ei enää kokeillakaan toisten silmälaseja ja mp3-soittimia vaan vaihdetaan jalkoja. Kokeillaan, miten hassua on kävellä kahdella eri mittaisella jalalla.

Luonnollisesti tästä kaikesta pystyy kehittämään kauhuskenaarioita ja lukuisia syitä, miksi jokin tietty teknologia pitäisi kieltää. Niin kauan kuin ihmisillä on vapaus päättää siitä, haluavatko he käyttää jotain teknologiaa vai eivät, ei käyttöä eikä kehitystä tule sen enempää kieltää kuin siihen tulee pakottaakaan. Vapaus valita on oleellista.

Vai haluaisiko joku vielä palkan käteisenä joka viikon perjantai? Siitäkin on olemassa suhteellisen tuore korkeimman oikeuden ennakkopäätös, että kenelläkään ei ole pakko olla pankkitiliä, vaan rahaliikenne täytyy yhä olla mahdollista hoitaa pelkästään käteisellä. Mutta kuka oikeasti haluaisi.

Yhdistelmiä lööpeistä

Iltapäivälehtien lööpit ovat yleensä huvittavia, suorastaan surkuhupaisia. Ei sen takia, että esitetyt asiat olisivat jotenkin hauskoja, vaan siksi, että tässä maassa on todella niin paljon ihmisiä, että päivittäin kannattaa tehdä kahta human interest -lehteä.

Tänään sitten Iltasanomien lööpissä Mika Häkkinen vaati yksityislentokonetta tullakseen Suomeen. Kilpailevassa lööpissä kerrottiin, että Mika laihtui vuodessa 99 kiloa. Luulisi, että tuommoisen laihduttamisen jälkeen mahtuisi reittilentokoneenkin istuimiin.

Hahmottelin muitakin punch-linejä, kuten:
- ei ihme, että se sai potkut formuloista jos oli niin lihava.
- tv-kuva selvästi hoikistaa ihmisiä.
- moni olisi tyytyväinen yhtä hyvästä korsetista, kuin niissä ajohaalareissa täytyy olla.
...

Parempia juttuja

Kun omien tekstien taso on huono, julkaisuväli sattumanvarainen ja ennalta-arvaamaton, niin kannattaa varastaa muilta:

"TIISTAI. Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen menivät baariin. Baarimikko kysyi: "Onko tämä joku vitsi?""

"MIKÄ KADUTTAA MEITÄ EDELLEEN?
* Ystävällinen nyökkäys bussissa vieressä istuvalle mummolle, koska nyt se ei lakkaa kälättämistä -- 2%"

"Seitsemän kysymystä keskiviikoksi
3. Uutistoimisto AP kirjoittaa vanhemmista, jotka ovat huolissaan televisio-ohjelmien vaikutuksesta lapsiin, ja otsikoi uutisen näin: "Vanhemmat paheksuvat televisiota, mutta ongelmaan ei ole helppoa ratkaisua". Öö... mitä jos sen telkkarin vaikka sammuttaisi?"

Kylläkyllä, Kysyn vaan on palannut!

Mitä, ei ollutkaan koskaan poissa vaan arkistot majailivat jossain muualla?

Doh, siinähän olivat, nyt ovat täällä ja pysyvät. Vastustin kiusausta enkä lisännyt omaa blogiani "Tsekkaa nämäkin sekoboltsibloggaajat" -listalle, vaikka siellä oli jo lariq.netin bloggaajista iMitvit ja Tommipommi.

Kun blogilistalla ei tapahdu mitään, voi satunnainen blogi -nappulan painamisen sijasta lukea Kysyn vaania. Elämä ei koskaan enää ole tylsää.

Medioiden taistelua

Hesarin vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen kirjoitti pääkirjoituksen verkkomedioiden ja printtimedioiden eroista. Ainakin Kari Haakana, Kemppinen, Apinalaatikko ja Tuhatsanaa.net kommentoivat Virkkusta ja toisiaan.

Mutta tahdon sanoa jotain omaakin. Printtimedian, erityisesti suurten sanomalehtien, joita Virkkunen edustaa, ongelmana on suurille massoille kirjoittaminen. Tekstin pitää olla suuren joukon ymmärrettävissä, jolloin kovin haastavia tekstejä on turha kirjoittaa. Tekstien pitää myös olla yhteiskunnalliseseti merkittävistä aiheista. Mutta tietysti myös yhteiskunnallisesti erittäin merkittäviä aiheita jää käsittelemättä, koska toimittajat eivät ymmärrä, mikä on merkittävää.

Blogilistalla on reilut 3000 blogia ja luultavasti kirjoittajaakin, joiden joukosta löytyy aivan varmasti Hesaria enemmän asiantuntemusta lähes jokaiselta alueelta. Bloggaajat voivat myös kirjoittaa tekstinsä huomattavista useammalla tavalla kuin sanomalehtien toimittajat. (Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, ei liity tähän.)

Luulisin ainakin, että tämänkin blogin lukijalta vaaditaan huomattavasti enemmän tarkkaavaisuutta ymmärtääkseen tekstini vivahteet, kuin Hesarin lukijalta.

Voisikin siis sanoa, että ennen kuin blogeja ryhtyy lukemaan, kannattaa lukea sanomalehtiä. Kun tässä on harjaantunut, voi siirtyä vaativampien kirjoitusten, kuten blogien ääreen. Sanomalehdet ovat siis ikään kuin aapisia, niiden avulla opitaan lukemaan.

Ole siinä sitten aapisen vastaava päätoimittaja. Hoo-eee-lll, hel jne.

Vuokratyöläisten palkkaamisesta

SAK:n joku dirika Lauri Lyly kertoo Hesarissa, kuinka hänen mielestään vuokratyönanatajan pitäisi maksaa työntekijälle palkkaa silloinkin, kun työntekijälle ei ole tarjota töitä, eli kun hän on kotona.

Kuulostaa hienolta idealta! Minäkin voisin ryhtyä vuokratyöntekijäksi, jos palkkaa saisi myös silloin, kun ei ole töitä. Vaikka palkka olisi vähän pienempikin, ehtisi tehdä Hyviä Juttuja (tm), joita ei töissä ehdi/voi tehdä.

Mutta jos pohditaan tilannetta sen vuokratyöntekijöitä välittävän firman kannalta, joka miettii, voiko palkata uuden työntekijän. Vaakakupissa painaa tietysti se työntekijän tuottavuus. Asiakasyritykseltä saadaan tuloja, kun sinne voidaan lähettää vuokratyöntekijä. Laskutus on tuntiperusteinen ja kilpailu on kovaa. Vuokratyöntekijöitä tarjoavia firmoja on paljon ja niitä on helppo kilpailuttaa. Jos työntekijälle joutuisi maksamaan palkkaa myös silloin, kun hänen työlleen ei ole kysyntää, pitäisi yrityksen varmistua etukäteen suuresta käyttöasteesta. Tämä luonnollisesti nostaisi laskutettavaa tuntihintaa, koska luppotunneistakin pitäisi olla varaa maksaa. Kun tuntilaskutushinta nousisi, vuokratyövoimaa ostavat firmat vähentäisivät vuokratyövoiman käyttöä. Ja koska vuokratyönantajalla on palkkausvarovaisuuden takia vähemmän tarjontaa, sopivaa työntekijää ei löytyisi listoilta niin helposti. Kun vuokratyövoiman käyttö vähenisi, työntekijöitä välittävät firmat suhtautuisivat työntekijöiden palkkaamiseen huomattavasti varovaisemmin.

Lopputuloksena työntekijöille olisi aivan varmasti tarjolla vähemmän töitä. Sehän nyt muutenkin taitaa olla SAK:n ja Demareiden, joihin Lyly kuuluu, politiikka.

Ystävällisyys

Ystävällisyys on kummallista. Se on rauhoittavaa ja mukavaa.

Japanissa ystävällisyys oli aivan eri tasolla kuin Suomessa. Siellä perusoletuksena on olla ystävällinen tuntemattomillekin ihmisille ja kiitellä kovasti ihan pienistäkin asioista. Ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti riippumatta siitä, kuinka paljon rahaa he tuovat taloon tai kuinka korkeassa asemassa he sattuvat olemaan. Ainakin niissä piireissä, missä satuin liikkumaan.

Ystävällisyys esiintyy monissa eri muodoissa ja koko maasta jää mieleen hienojen temppelien, äärimmäisten ruuhkien ja hitekin yli ulottuva ystävällisyyden verho. Vaikka suur-Tokion alueen (1 h junamatkan alue) 30 miljoonaa ihmistä aiheuttaa jatkuvaa ruuhkaa kaikille vähänkin isommille asemille ja lähes kaikille metro- ja junalinjoille, ei se haittaa ainakaan satunnaista matkailijaa niin paljon kuin olettaisi. Joukossa on mukava liikkua, koska se on ystävällistä. Metrossa vanhemmalle matkustajalle annetaan auliisti paikkaa, vaikka tämä ei ihan vielä kuolemassa olisikaan. Jopa nuoret tytöt antoivat paikkansa, toisin kuin Suomessa ikinä.

Kuten aikaisemminkin mainitsin, ruuhkissa ei törmäillä. Vaikka tämä saattaa vaikuttaa pieneltä asialta, se on itse asiassa valtava ero ainakin Helsingin päivittäiseen elämään. Tuntuu suorastaan maagiselta kävellä ruuhkassa, jossa ihmiset soljuvat ohitse kuin ilmavirta lentokoneen siiven yli ja ali.

Helsingin luonteesta antoi melko osuvat esimerkin sekin mies, joka eilen kiilasi toisen miehen eteen metron rappusissa, tönäisi tämän toisen puolen kädensijaa vasten ja rupesi kovaan ääneen huutelemaan oikeuksistaan kävellä, kun tönäisty mies hiukan harmitteli kohtaloaan. Moinen käyttäytyminen saattaa vaikuttaa melko pieneltä seikalta, mitä nyt siitä, jos vähän ruuhkassa joku tönäisee. Mutta tönäisijän tahallisuus ja aggressiivinen asenne osoitti niin suurta epäystävällisyyttä, etten näe kovin suuria ongelmia, jos häneltä kiellettäisiin oikeus liikkua muiden kansalaisten joukossa.

Tämä tietysti johtuu siitä, että olen niin kovin vaikuttunut ystävällisyyden tuomasta mukavasta tunteesta, joka liittyi tuohon nousevan auringon maahan.

Toisena ystävällisyyden eleenä, tuon istumapaikkojen erittäin auliin luovutuksen lisäksi, voisin mainita erään majoituspaikkani toiminnan, kun yritin varailla seuraavalle yölle majoitusta. Olin jo saanut säilyttää laukkuani koko päivän heidän tiloissaan ja kun iltapäivällä tulin sitä hakemaan, ryhdyin samalla miettimään seuraavaa majapaikkaa. Muutaman puhelun jälkeen vaihdoin aiheesta sanasen henkilökunnan kanssa ja hetken päästä kolme henkilöä etsi netistä sopivaa paikkaa ja soitteli niihin puolestani. Kysyivät vapaan huoneen löydyttyä, onko hinta siedettävä ja varasivat minulle huoneen. Printtasivat vielä netistä kartan ja neuvoivat sopivat junat. Kaikki siis ihan vain ystävällisyyttään.

Ei myöskään ole huono ele ystävällisyydestä, kun perjantai-iltana etsin sopivaa vaihtopaikkaa matkashekeilleni (Forexista oli jenit loppu, joten piti ottaa shekkejä). Menin jonkun suhteellisen hienon yökerhon lipunmyyntiin kysymään jotain vaihtopaikkaa mutta kukaan ei tiennyt. Kolme työntekijää ja minä pohdimme erilaisia vaihtoehtoja, kun poke keksi, että voisin luottokortilla nostaa rahaa automaatista. Niinpä hän sitten lähti johdattamaan minua automaatille sadan metrin päähän. Siis: yökerhon poke opasti tuntematonta heppua, jonka kanssa oli hiukan kommunikointivaikeuksia sadan metrin päähän automaatille. Tuleeko mieleen, että Suomessa yökerhon poke lähtisi omasta aloitteestaan perjantai-iltana opastamaan jotain ulkomaalaista automaatille? Varsinkin, kun tämä ei edes ollut asiakas eikä osoittanut mitään mielenkiintoa tulla yökerhoon.

Tämän kaltaista ystävällisyyttä pari viikkoa koettuaan saa Suomessa yleinen suora käyttäytyminen hiukan kontrastia. Se ei enää tunnu oleellisuuksiin keskittyvältä vaan epäystävälliseltä huomioimattomuudelta. Suorastaan töykeydeltä.

Vanha ihme

Löytyy Japanista vähän vanhempaakin kulttuuria. Eilen ja tänään olen kierrellyt temppeleitä, joita Kiotossa riittää. Vähän liiaksikin. Jonkin ajan kuluttua ne alkavat toistaa toistaa toistaa toi

No otin sitten kuvan, kun kerran valokuvausreissulla olen:

Siinähän on lintu joka lentää! Joo, temppelialueilla on eläimistöä jonkin verran. Varsinkin isoja kaloja, jos temppeliin kuuluu lampi. Tämä lintu lensi Osawa-lammen yllä.

Pistetään toinenkin kuva:

Siinähän on lintu joka on napannut kalan! Sitä se pallotteli nokassaan kunnes nielaisi suihinsa. Pörhenteli päälle ja jatkoi pyyntiä. Lentäminen on energiaintensiivistä puuhaa, kyllä siinä ruokaa tarvitaan.

No jos unohdetaan luontokulma hetkeksi ja keskitytään taas ihmisten saavutuksiin.

Näppärin tapa kulkea temppeliltä toiselle on tietysti fillari. Vaikka Kioto on isohko kaupunki, reilut miljoona asukasta tai jotain, voi yhden osan siitä kattaa hyvinkin päivässä pyörällä. Ainakin jos ei ihan jokaisella karttaan merkityllä muistomerkillä pysähdy. Tosin ainakin niihin, joiden edessä pyörii paljon porukkaa, kannattaa pysähtyä. Törmäsin juuri sillä tavalla tänään Tenryu-Ji -temppeliin, joka kuuluu Unescon maailmaperintölistalle. Kiotossa on 17 kohdetta tuolta listalta, joten kaikkia ei ehdi käymään parissa päivässä vaikka tahtoisi.

Vaikka liikenne on vasemmanpuoleista ja kadut ovat kapeita, ei pyöräily juurikaan pelota. Autot ajavat aika hiljaa eivätkä väkisin tunge ohi, jos eivät hyvin pääse. Pyöräilijöitä selvästi kunnioitetaan. Tai ainakin heille annetaan oma tilansa. Risteyksissä olen yleensä reilusti pysähtynyt ja miettinyt, miten pääsen turvallisesti jatkamaan kulkua. Suoraan mennessä voi ajaa autovirran mukana, jos sellaista on, tai mennä suojatietä pitkin. Monessa paikassa on joku poliisin tapainen heppu levittelemässä käsiään kun ihmiset kulkevat suojatietä. Siis ihan valo-ohjatuissa risteyksissä liikennevalojen lisäksi.

Muutenkin tämä vaikuttaa melko työvoimavaltaiselta maalta. Jotain pientä tietyötä on ohjaamassa kolme lippuäijää, kun Suomessa siinä ei todellakaan olisi yhtään. Jos jossain on joku pitempiaikainen työmaa, jossa illalla ei ole työmiehiä, niin sitten siinä on lastulevystä tehty äijä, jonka käsi heiluu ja ohjastaa autoilijoita oikealle uralle. Ja valot tietty vilkkuu kaikkialla.

Tämän liikenteenohjaajan pamppu vilkkui punaisena ja liiveissä oli erivärisiä vilkkuvia ledejä. Ne tietysti vilkkuivat eri aikaan, eivätkä tallentuneet synkroonissa kertaakaan. Valaistuja opastauluja on tässäkin lukuisia. 100 metriä ja 200 metriä ennen tietyötä oli toiset äijät opastamassa kiertotielle ja varoittamassa tietyöstä. Kuva Tokion Shinjukusta viime torstailta (3.11.).

Teollisuudessa robotikaatio on varmaan aika pitkällä, mutta porukkaa on kummallisen paljon palveluammateissa. No, se on tietysti sitä nykyaikaa, mutta kun niitä heppuja on ihan liioitteluun asti. Eräänkin kaupan herkkutiskillä oli 11 (!) myyjää. Ja se oli vain yksi tiski, viereisillä tiskeillä oli paljon lisää myyjiä. Ylempien kerrosten vaateosastoilla yms. oli suunnilleen yhtä paljon myyjiä kuin Suomessakin.

Jonkinlainen Unescon maailmanperintökohde tämäkin Kinkakuji. Kultaa kaksi ylintä kerrosta. Siksi hohtaa noin jännästi.

Took my breath away, kuten sanotaan.

Maailman n+1:s ihme

Olisin kommentoinut jotakin edelliseen merkintään, mutta paikallinen suodatusohjelmisto on niin fiksu, etten enää pääse sinne. Eilen vielä pääsin, mutta ilmeisesti kirjoittamani merkintä sisältää kumouksellista tms. arveluttavaa materiaalia.

No kävin kuitenkin Shibuyassa katsomassa, olisiko Deckard ja muut replikantit (sori spoilista) siellä. Ei näkynyt. Yritin hakea Blade Runnerin tunnelmaa, mutta sadetta ei vain näkynyt. Tämä kuva oli vähiten huonointa, mitä sain irti.

Katutasossa oli vain yksinkertaisesti liian valoisaa lukuisten valomainosten takia. Täytyy kokeilla uudestaan paremmalla ajalla, nyt olin siellä vain puolisen tuntia.

Asakusassa löytyy jättimäinen kauppakujien alue. Sieltä löytyy niin peruukkikauppaa

siihen sopivaa kampakauppaa,

syömäpuikkokauppaa,

katanakauppaa

sekä tietysti nappikauppaa.

Onhan Tokio tietysti kalliskin kaupunki, jos niin haluaa. Ylärivin peruukit olivat vähän kalliimman puoleisia, 255 000 jeniä on n. 2000 euroa. Syömäpuikkoja sai 10 eurolla viiden paketin tai halutessaan voi ostaa 30 euron parinkin. Kalliimpia en nähnyt, vaikka varmasti kullattujakin löytyy.

Monet kaupungit on hienoja, mutta täällä näkee tulevaisuuden kaupungin. Informaatiotulva on valtava, joka puolella on mainoksia, joku huutaa omaa tarjoustaan ja ojentaa mainoslehtistään (paitsi mulle, koska en oikein sulaudu massaan). Kaupoissa saa silti kulkea rauhassa ja tuotteita saa käännellä ja kokeillä eikä etelän maista tuttua tyrkyttämistä ja päällekäyvää pakkomyymistä ole lainkaan. Vaikka ruuhka on jatkuva, ei kukaan ole vielä kävellyt päin. Eikä japanilaiset ole niin lyhyitä kuin kuvitellaan. Keskipituus on toki pienempi kuin Suomessa, mutta käytännössä koko ajan jossain voi nähdä jonkun vähintään 185 senttisen japanilaisen.

Ystävällisestä kulttuurista johtuen kauppakujilla on mukava kulkea. Koko ajan ei tarvitse ajatella, miten seuraavan tyrkyttäjäidiootin torjuu, vaan voi rauhassa ihmetellä ja tutkia myytäviä tuotteita. Englantia osataan yllättävän huonosti. Suuresta elektroniikkakaupasta ei kovin nopeasti löydy englantia osaavaa myyjää eikä automaattisesti voi olettaa, että nuoret pystyvät vastaamaan englannilla mihinkään.

Maailman n:s ihme

Ei lopu ihmeet maailmasta. Juuri kun Niinistön vaalikampanjan etusivun typo on saatu korjattua, jouduin läht [tuli muuten mieleen, että eihän tässä tarvitse enää edes sanoa, että tarkoitan nimenomaan vaalikampan nettisivuston etusivua, hienoa] emään matkailemaan. Kuten kaikkien rationaalisesti toimivien ihmisten, matkustin ensin Helsingistä Kööpenhaminaan jossa vaihdoin Tokion koneeseen. Tuo kone sitten lensi Köpiksestä Tokioon Suomen läpi, hiukan Helsingin pohjoispuolelta. No, köyhän täytyy kiertää.

Onneksi koneessa oli jokaisen istuimen selkänojaan integroitu lcd-monitori, josta sai valita omat ohjelmansa. Leffoilla ja tv-sarjoilla tosin oli fiksatut alkamisajat. Muutaman pelinkin olivat saaneet mukaan ja ne eteen- ja alaspäin osoittavat kamerat. Wlanikin olisi ollut tarjolla, mutten viitsinyt edes tutkailla, paljonko se olisi maksanut.

Tokio sen sijaan yllätti oikeasti. Matka Naritan lentokentältä keskustaan bussissa oli mielenkiintoinen. Matkalla oli 3-4 tietullipistettä, joissa jokaisessa seisoi paljon tarkastajia. Bussimme pääsi niistä pysähtymättä läpi, mutta jotkut henkilöautot joutuivat pysähtymään. Motari oli suurimman osan matkaa reunustettu meluvalleilla (kuten jossain Matrixissa) eikä ulos aina nähnyt. Esikaupunkialueella, joka siis alkoi jo lentokentältä 66 kilometrin päästä majapaikasta, tie kulki normaalisti maalla, mutta kaupunkialueella se risteili monien muiden teiden kanssa monikerroksisten kerrostalojen kattojen päällä. Eikä ainoastaan muutamaa minuuttia, vaan niin kauan, että kävi selväksi, että tonttimaata ei todellakaan ole hukattavaksi isommille teille.

Illan pimettyä kaupunki olisi muuten ollut kuin Blade Runnerista (tuon kuvan tarkoitus ei ole kuvastaa sitä, siinä vaan sattuu olemaan isohko kamerakauppa Bic Camera), muttei satanut (no okei, ne lentoautot puuttuivat myös). Porukkaa on todella paljon. Paljon. Suomen ruuhkat ovat tähän verrattuna vain väliaikaisia ihmisten ryhmittymisiä. Todellinen ruuhka ei lopu ja metroasemallakin risteää kymmenen metrolinjaa useammassa eri kerroksessa.

Ei täällä vättämättä ole kallista, sushibaarissa 7 sushiannosta, tee ja olut (!) maksoi 11 euroa. Automaatteja on todellakin paljon, virheostoksen vaara on vain kovin suuri, olen ostanut jo kaksi puolen litran pullollista kitkerää vihreää teetä, mikä ei ole ollut tarkoitus.