Soopa

Ei pidä palkata niin paljoa, että keskimääräinen hyöty = keskimääräinen kustannus. Tämä on virhe, johon byrokraattinen koneisto ja yleensä julkinen taloudenpito helposti johtaa.

Tehokas tapa on palkata lisää niin kauan, että rajahyöty on yhtä suuri kuin palkka. Eli siihen asti, kun nettohyöty valtiolle alkaa laskea. Muuhan on sitten varastamista sairailta ja köyhiltä.

Ja tarkennuksena vielä, että tasapainopiste löytyy kohdassa rajahyöty=rajakustannus. Rajakustannus ei välttämättä ole sama kuin yksittäisen henkilön palkka(kustannus työnantajalle) vaan täytyy huomioida myös muut kustannukset kuten soopa kirjoittikin.

Rajahyöty voidaan määritellä helposti kuten yllä mainittu, mutta niiden lisäksi pitää arvioida ne hyödyt, joita tulee kun harmaa talous pienenee ja ko. liiketoiminta siirtyy verotettavaksi. Tätä voi olla vaikea mitata. Kaikki talousrikollisuus kun on rikollisuutta, jonka pienentäminen jo sinällään on kilteistä ihmisistä huolehtimista.

Alkuperäisessä uutisessa 200 000 euron summa oli ainoastaan yhden tutkijan valtiolle tuottama summa takavarikoituna omaisuutena ja varoina, joka on hyvin yksinkertaista mitata.

Totta kyllä, ettei valtionhallintoa tule lihottaa tarpeettomasti.

Mitä mä missaan?

Eli jos vaihtoehtoina on a) että valtio menettää sen 200 000 €, ja b) että se saa 200 000 takaisin (mutta menettää siitä sanotaan 100 000 € tutkijan palkkaan ym.), eli saakin bäkkiin 100 000 €, niin eikö se jälkimmäinen ole kuitenkin niistä parempi?

Ihan perusmatikalla laskettuna valittavana on siis joko -200 000 ja +100 000. Siis miksi vitussa se jälkimmäinen on jotenkin huonompi kuin edellinen?

Missaat tämän: jos ennen oli vaikka 50 tutkijaa, jotka tuottavat 5 miljoonaa, niin valtio sai 100 000 per tutkija. Nyt on vaikka 100 tutkijaa ja ne tuottavat 20 miljoonaa, eli 200 000 per tutkija. Hyvä, kannatti palkata. Rajahyöty oli kasvava (ainakin keskimäärin).

Ymmärsin, että Soopa ehdottaa, että palkataan lisää niinkauan kunnes meillä on vaikka 1000 tutkijaa, jotka tuottavat 70 miljoonaa, eli 70 000 per tutkija, olettaen, että kustannukset ovat 70 000 per tutkija.

Mutta, jälkimmäisessä tilanteessa voi hyvin olla, että esimerkiksi viimeiset 300 palkattua tutkijaa eivät ole enää saaneet mitään aikaan, vaan 70 miljoonaa olisi saatu jo 700 tutkijalla.

Maksimaalinen hyöty löytyy siten, että palkataan tutkijoita niin kauan, kun jokainen uusi tutkija tuo hyötyä enemmän tai vähintään yhtä paljon kuin oman palkkansa. Silloin kuulu tarkastella rajahyötyä, eikä suinkaan keskimääräistä hyötyä, koska keskimääräisessä on mukana niin paljon hyödyttömiä.

Se, mitä sanoin byrokraateista, ei ollut minkään minimihallinnon puolustamista. Byrokraatit pyrkivät aina lihottamaan omia osastojaan ja voivat saada sen näyttämään "kannattavalta" kiinnittämällä huomion keskimääräiseen rajahyödyn sijaan. Tämä pätee myös näihin tiehankkeisiin.