Soopa

Maratonmuisteloita(klo 14:47)

Niin kuin jokaisen elämässä on asioita, joita täytyy tehdä, on minunkin elämässä kummitellut maratoni (vai maratooni?), joka pitää juosta. Jonkin verran sitä on tullut harjoiteltuakin, olisikohan harjoituskilometrejä noin 150 takana, siis huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa J.P. Roos suosittelee kirjassaan, pitäisi muka juosta 1500-2000 km, hah! Ja kaiken lisäksi olen ikäni inhonnut pitkien matkojen juoksemista. Siinäpä hyvät lähtökohdat.

No eilen sitten oli Helsinki City Marathon, johon osallistuin siippani kera. Työnantaja onneksi maksoi riisto-osallistumismaksun, 55-70 euroa, riippuen ilmoittautumisajankohdasta. Ei juokseminen sinänsä kallista ole, kenkiin ja juoksusukkiin meni 170 euroa ja parikymmpiä juomiin, mutta halvempaa tämä on kuin purjehtiminen. Olihan siellä tietty muutama muukin juoksija paikalla, ilmoittautuneita oli 6830, lähtijöitä 5900 ja ryysis sen mukainen. Himaan tulleessa HCM-lehdessä oli puhuttu paljon valmistautumisen tärkeydestä, kuinka edellinen viikko, edellinen päivä ja maratonpäivän aamu ovat tankkauksen kannalta oleellisia. No yritimme syödä viikon pastaa niin kuin ohjeissa puhuttiin, mitä nyt edellisenä päivänä töissä oli tarjolla perunamuusia ja uunimakkaraa, sopi hyvin. Lipittelin vähän Dexalin Heavy-tankkausjuomaakin, mutten uskaltanut muutamaa desiä enempää ottaa. Se jos vetää vatsan sekaisin, niin juoksusta ei tule mitään.

Aamulla puuroa ja ruisleipää sekä 20 min kävelylenkki. Kävin reitin varrellakin kääntymässä, mutta lippusiimoja ei vielä näkynyt. Muutama desi vodaa ja spåralla stadikalle (eikö olekin stadilainen ilmaisu?) reilu tunti ennen starttia. Vaihdoin kamat jossain syvennyksessä (siippa oli fiksusti vaihtanut jo kotona) ja yritin tyrkyttää omia juomiani vietäväksi reitin varrelle, mutta kuljetukset olivat jo lähteneet. No kai sitä pärjää järjestäjienkin juomilla mietin ja popsin vielä ennen lähtöä yhden energiapatukan. Kamat jätettiin säilytykseen stadionin katettuun katsomoon, josta varmaankin aikaisemmin maaliin tulleet kääntävät ne kun itse vielä pukerran reitillä. Arvotavarasäilytys olisi maksanut 5 euroa, törkeetä rahastusta. Lähtöpaikalle pääseminen oli varsin vaikeata, kun jengiä oli sen verran paljon edessä. Suunnistimme 4,5 tunnin jänisten taakse ja ajattelimme, että siinä on hyvä vauhti. Edellisenä päivänä suunnitelmana oli 4 tuntia, mutta aamulla 4,5 tuntui järkevämmältä. Kun oikea paikka lähtöalueelta löytyi muistin, etten ole venytellyt lainkaan. No ei kun jalkakäytävältä vähän tilaa ja nopeat venyttelyt. Kuka sanoikaan, että lihashuolto on tärkeää.

Jostain edestä kuuluu, että lähtö on tapahtunut, mutta pariin minuuttiin ei tapahdu mitään, vähitellen pääsemme kävelemään eteenpäin ja lähtöviivalta alkaen jopa juoksemaan. Laitain kellonkin päälle ja syke näyttää 140 lukemia, huomattavasti tavallista lenkkiä korkeampi. Taitaa vähän jännittää. Kannan mukana Poweradea, jolla pitäisi selvitä eka tunti, järjestäjät kun varoittivat, että alkupään juomapisteillä on todella kova tunku. Parin sadan metrin juoksun jälkeen joku pieni katsoja kysyy äidiltään: "äiti, mihin noi menee?" Teki mieli vastata, että käydään tossa pieni lenkki Keilaniemen, Lauttasaaren, Kaivarin ja Espan kautta ja tullaan sitten takaisin muutaman tunnin päästä. Sykekin nousee ekalla kilometrillä 159:iin, yli 20 korkeammaksi kuin normaalisti lenkin alussa. 2 km kyltin kohdalla mainitsen siipalle, että kun sen eteen tulee nelonen, niin sitten on hommat hyvin. Otan siemauksen juomasta ja olen tukehtua. Ehkä on parempi kävellä kun ottaa hörpyn. Oopperatalolta Eduskuntatalolle Manskua pitkin juostessa toivon, ettei kovin moni jonossa istuva autoilija ryhdy vihaamaan juoksijoita. Passaan ihan suosiolla muutamat ensimmäiset juomapisteet.

Jossain 8 km kohdalla otan ensimmäisen energiageelin. Siirappimaista mömmöä, jota puristetaan suuhun 30 g pussista. Sen päälle sitten mukillinen vettä. Näidenkin avulla tankkaamista olisi ohjeitten mukaan pitänyt harjoitella. Olisi edes tiennyt, miltä ne maistuvat. Juoksu kulkee tosi kevyesti aina 15 kilsaan asti, suorastaan mukavaa. Onneksi on myös varoiteltu, että vaikka hyvänolontunne on kova, ei vauhtia saa kasvattaa. Pitää vaan tikittää samaa vauhtia koko ajan. Lauttasaaressa 17 km:n kohdalla kärki tulee vastaan, niillä on takana n. 32 km ja kuuluttaja puhuu niiden tavoittelevan 2 h 24 min loppuaikaa. Niin mäkin tavoittelisin mopolla. Oma meno vaikuttaa hölkkäämiseltä kun ne selvästi juoksevat. En pysyisi niiden perässä viittä minuuttia. Syke on 155 tienoilla. Normaalia lenkkiä korkeampi mutta ei vielä lähelläkään anaerobista kynnystä. Puolimaratooni tulee Bulevardin päässä ja aikaa on kulunut 2:14:43, kaloreita mennyt 1650. Hitaamminhan se on kuin harjoituslenkki, mutta on matkaakin vielä jäljellä. Annan tyhjän Powerade pullon kaverille, joka on tullut kannustamaan ja pyydän sitä ostamaan uuden viereisestä S-Marketista. Koko Hietalahti-Kaivari-Espa -kierroksen ajan reitin varrella on paljon porukkaa kannustamassa. Kyllä niistä virtaa saa, kun jengi huutelee. Pikkupoikien kanssa heitetään high-fivejä. Espalla kasassa on noin 25 kilsaa ja jaloissa tuntuu jo siinä määrin, ettei enää huvittaisi juosta. Mutta ei sitä kehtaa keskeyttääkään, kun on niin paljon katsojia. Onneksi Espalla tarjotaan suolakurkun viipaleita, joita vedänkin useamman. Niistä saa vatsaan täytettä eikä nälkä enää haittaa niin paljoa. Tullaan takaisin Bulevardin päähän ja 29 km tulee täyteen. Vaikka himaan olisi tosi lyhyt matka, ei keskeyttäminen vakavasti käy mielessä. Saan kaverilta Powerade pullon, mutta hänpä onkin täyttänyt sen vedellä. Myöhemmin selviää, ettei hän ollut saanut selvää nopeasti huutamistani ohjeista. No, täytyy houkutella se ensi vuonna mukaan juoksemaan ihan vaan kostoksi.

Ruoholahdessa tulee 30 km täyteen ajassa 3:06:00 ja juoksen edelleen 4,5 tunnin jänisten mukana. Kumman kovaa ne menevät. Suunnittelen jo käyväni kysymässä, että milloin se maratoni oikein alkaa. Kokeneemmat kun ovat kertoneet sen alkavan 32 kilometrin paikkeilla. Siippa kertoo jänisten vauhdin olevan liian lujaa ja hän jättäytyy. Annan hänelle toiseksi viimeisen energiageelin ja vesipullon ja jatkan jänisten peesissä. Eipä aikaakaan, kun nappaan 31 km paikkeilla Lauttasaaressa huoltopisteeltä banaania, ovat jänikset menneet menojaan. Ei tarvitse mennä viisastelemaan niille. En edes yritä saada niitä enää kiinni. Onneksi juoksijoita ympärillä on silti paljon ja selkä edellä vastaan tulevat lisäävät motivaatiota. Kyllähän mä vielä jaksan, vaikka polviin jo sattuukin paljon. Enkä tiennyt, että lonkan etuosan lihaksiinkin (onko sellaisiakin?) voi sattua jalkojen alituinen nostaminen. Kunto kyllä kestää, mutta kestääkö paikat?

Lauttasaaren ja Kaskisaaren välinen pieni pyöreä puusilta on jo käveltävä, mutta sitten täytyy taas pakottaa juoksu päälle. Ei enää niin helppoa. Mietin millä hetkellä siippa huikkaa olkapään takaa "moi". Syke pysyy alle 160:ssä joten sen suhteen ei ole mitään hätää. Kilometrikyltit tulevat kovin hitaasti vastaan. 34 km kyltti, enää 8 kilsaa ja ajattelen, kun juoksen siitä puolet, on maaliin enää neljä, ja senhän nyt vaikka kävelee. Sanonnan mukaanhan olisi pitänyt ajatella, että sen vaikka konttaa, mutta ei todellakaan konttaa näillä polvilla. Sen vaikka kävelee käsillään, mutta ei konttaa.

37 kilometrin kohdalla aikaa 4,5 tunnin suoritukseen on vielä 37 minuuttia, minkä pitäisi riittää hyvin. Pari seuraavaa kilometriä menee hitaasti, jopa 8 min/km, mutta sitten on pakko vetää ryhtiä ylös. Pää pystyyn, vatsalihaksilla rutistusta ja juoksu kulkee vaikka jalkoihin sattuu. Vaikka eräällä katsojalla olikin paita "Ei se satu", niin paita oli väärässä. Manskulle käännyttäessä on vielä paha ylämäki joka täytyy kävellä, kuten lähes kaikki muutkin juoksijat, on loppu painettava lujaa, jotta ehdin alle 4 h 30 min maaliin. Rutistan vatsaa ja jalat kyllä liikkuu, saan juostua reilun kuuden minuutin kilometrejä ja näyttää siltä, että pääsen alle tavoitteen. Ohitan kymmeniä juoksijoita viimeisillä kilometreillä, mutta kyllä minustakin mennään ohi ja lujaa, mistä ne oikein tulevat? Vihdoin näkyy 42 km kyltti, muistan mitä ajattelin 40 kilometriä aikaisemmin ja alkaa viimeinen alamäki. Pysäytän kellon aikaan 4:28:51! Loistava fiilis, maraton on nyt paketissa. Viralliseksi ajaksi tulee 4:28:43, joten jälkimmäinen puolisko meni 43 sekuntia ensimmäistä nopeammin. Enpä olisi uskonut. Lopullinen sijoitukseni on 3584. ja miesten yleisessä sarjassa 1579. Maaliin pääsi 5579 juoksijaa. Ihmettelen, kuinka kovaa ne 4,5 tunnin jänikset oikein ovat menneet, kun en saanut niitä kiinni ja silti alitin ajan. Katselen, josko siippakin tulisi kohta maaliin.

Jalat tärisee kun jonotan maalialueella mitalia, ajanottochipin poistoa, vesi- ja jääteepulloja, rahkaa, leipää, suklaapatukkaa ja mitä siinä nyt olikaan tarjolla. Paikoillaan seisominen ei tahdo onnistua, mutta käveleminen sujuu siedettävästi. Kävelen katsomoon oman repun luokse, jota kukaan nopeampi juoksija ei ole vienyt. Syön käsi vapisten rahkaa ja raportoin tuloksia broidille. Siippakin tulee hetken päästä ja halatessamme toteamme lähes yhteen ääneen: "eihän tarvii enää". Olo on euforinen ja hiukan epätodellinen. Katselen kuinka työmiehet levittävät stadionille uutta tartania ja pohdin kuinka helppoa on juosta 100 tai 200 metriä. Juoksisivat maratonin niin tietäisivät mitä on tuska ja sen olkapäällä istuskelevan humanoidin (harmaa iho, iso pää, ohut vartalo, pitkät sormet), joka hokee "kävele kävele kävele", voittaminen. Olo on kuin suurella sankarilla. Tosin vilkaisut sivuille paljastavat, että katsomo on täynnä suuria sankareita. No, olen sentään paras Lari Eteläniemi, joka on ikinä juossut maratonin.