Soopa

Toimitusryhmän kokous

Kysyn vaan haastoi retorisesti muut kertomaan bloginsa toimitusryhmän kokouksesta. Soopalla ei ole toimitusryhmää, vaan blogia kirjoittaa elämäänsä katkeroitunut, vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia kokenut 47-vuotias automaatioasentaja Hakunilasta. Tämäkään tiistainen aamu ei ollut poikkeus niiden tuhansien aamujen sarjassa, jotka kirjoittajanne on saanut, ei ei, joutunut elämään tässä roudan runtelemassa maassa. Maassa, jossa rehellinen, työteliäs mies joutuu elämän sivuraiteelle ja ystäviensä hylkäämäksi vain siksi, ettei omista henkilöautoa tai elä parisuhteessa.

Kotoisten aamutoimien, kahvinkeiton ja aamun lehden vilkuilun jälkeen käy tie kohti läheistä bussipysäkkiä. Katoksen alla on tilaa, koska aamu on lämmin ja muut ihmiset haluavat tilaa ympärilleen. Itse seison katoksen alla jottei läheinen lehmus tahraa mahlallaan takkiani. Joku polttaa tupakkaa katoksen ulkopuolella, mutta hienoinen tuulenvire kuljettaa savun katoksen alle. Harkitsen siirtymistä katoksen toiselle puolelle, mutta samassa bussi siintää suoran päässä ja saapuu hetkessä pysäkille. Samainen tupakoitsija kiirehtii edelleni ja puhaltaa viimeiset savuiset henkäykset päälleni. Matkakortinlukulaite piippaa ja näyttää vihreätä valoa. Edelläni kulkenut nuori tupakoitsijanainen istuu vanhusten penkille. Yritän vilkaista häntä vihaisesti, mutta aamuväsymyksestäni johtuen en saa edes katsettani kohdistettua saatikka kasvoilleni paheksuvaa ilmettä. Istun bussin takaosaan juuri kun ovet sulkeutuvat suhahtaen ja bussi heilahtaa liikkeelle.

Kaivan penkin välistä aamun Metro-lehden ja lueskelen sitä miettien jotain aihetta, mistä kirjoittaa blogiin. Irakin uutisia, jääkiekkoa ja tv-ohjelmat. Ei näistäkään mitään sanottavaa keksi. Toista oli parikymmentä vuotta aiemmin, kun kaverit eivät olleet vielä perheellistyneet ja juttua saatettiin vääntää aiheesta kuin aiheesta tuntikausia. Kaveripiirissä ei koskaan ollut tapana nauttia alkoholia olutpulloa tai kahta enempää, mutta silti, tai siitä syystä, juttu luisti ja ajatus lensi. Bussi jarrutti seuraavalle pysäkille ja takaoven välissä ollut sanomalehti putosi pysäkille oven avautuessa. Pois jäänyt matkustaja ei vaivautunut poimimaan lehteä maasta vaan otti pari juoksuaskelta, ikään kuin vakuuttaakseen muut kiireellisyydestään.

Saan luettua lehden mutten ole keksinyt mitään kirjoittamisen arvoista. Matkustajat ovat uppoutuneet omiin ajatuksiinsa, kukaan ei edes puhu puhelimessa kuten usein iltapäivisin. Bussi ajaa aamuliikenteessä lujaa, muttei varsinaisesti kaahaten. Muuta liikennettä on sen verran edessä. Ikkuna vieressäni natisee jokaisesta tärähdyksestä, kaarroksesta ja jarrutuksesta. En pysty keskittymään ajatuksiini. Silti mielessäni ei edes käy mainita ikkunasta jotain vieressä istuvalle tuntemattomalle henkilölle. Muistelen, kuinka vielä 80-luvun alussa saatoin jutella tuntemattoman matkustajan kanssa vastaavista aiheista. Enää en jaksa.

Bussi saapuu pysäkilleni ja nousen pois. Vieressäni istunut matkustaja oli noussut jo pysäkkiä aiemmin, joten valmistelemani ”Jään tässä pois” –puhe meni hukkaan. En pidä matkustajista jotka nousevat ikkunapaikalta sanaakaan sanomatta ja vain alkavat tunkemaan ulos käytäväpaikalla istuvan läpi.

Kävellessäni työpaikan parkkipaikan poikki pihaan kaartaa Katajainen. Kello 8:15 kuten aina. Katajainen paiskaa uuden autonsa oven kiinni liioitellun kovaa, jotta varmasti käännän pääni hänen suuntaan. Tervehdin häntä vasta ovella, josta hän kiirehtii eteenpäin jättäen osastonsa käytävään johtavan oven auki. Painan oven jämäkästi kiinni ja jatkan matkaani ihmetellen ihmisiä, jotka eivät sulje ovia. Ovet ovat olemassa sulkemista varten, muuten oven paikalla olisi pelkkä aukko. Koska en ole keksinyt parempaakaan blogattavaa, taidan kirjoittaa ovien ja oviaukkojen filosofisesta tarkoituksesta nyky-yhteiskunnan jakautumisen edistäjinä. Joillekin ovet avautuvat ja toisille ne sulkeutuvat.