Taannoisen pilakuvajupakan jälkeen olen entistä hanakammin taipuvainen vastaamaan: kannattaa.

Jos ovat venäläiset kiihottuneet kuvainraastamisesta niin että rautatiet katkeilevat, osataan sitä Suomessakin - se on se kevät. Vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen on yön pimeinä hetkinä surffaillut netissä ja kiihottunut maahanmuuttokriittisen/etnosentrisen/rasistisen (tarpeeton yliviivataan) bloggaajan Mikko Ellilän kiistämättömän tylyistä ja tympeistä kulttuurinäkemyksistä ja tehnyt poliisille tutkintapyynnön nimikkeellä "kiihottaminen kansanryhmää vastaan". Ellilä, jolle on pakko myöntää ylimääräinen piste (ns. propsit) omalla nimellä kirjoittamisesta, on kiihottunut tutkintapyyntökukkasesta niin ytimiin, että vain taivas on rajana Mikko-mehiläisen käydessä kiinni mesiäiseen. Ellilä uhkailee Suomea ulkopoliittisen maineen menetykselläzzz ... zzz ... (anteeksi, taisin nukahtaa) ja syyttää Puumalaista valtiopetoksestaZZzzz...hups. Verkon eloisa nazziyhteisö (käsite "nazzi" viittaa monikulttuurisuuskriittisyyteen eikä sisällä minkäänlaista arvolatausta, koska se ei kirjoittajan mielestä sisällä minkäänlaista arvolatausta) haistaa veren ja Orwellin kasinelosesta loppuvat kielikuvat kun joukot kokoontuvat repimään ihokkaitaan ja sommittelemaan muistosanoja sananvapaudelle.

Kaiken uhoamisen ja sydänverituohtumuksen keskellä lienee kuitenkin syytä muistaa, että kyseessä on vasta tutkintapyyntö. Kansalainen X voi tehdä tutkintapyynnön vaikka Mikko Ellilän kalsareista, jos katsoo niiden loukkaavan syvimpiä tuntojaan ihmisenä ja kuluttajana. Astetta kiihottavamman tapauksesta toki tekee, että tutkintapyynnön esittää korkea valtion virkamies. Puumalainen esitteli virkaansa liittyviä näkemyksiä taannoin myös Aamulehdessä:

"Syrjintään puuttuminen edellyttää tuntuvia keinoja. Erityisesti tulisi puuttua niiden toimintaan, jotka pyrkivät julkisuuden avulla ylläpitämään maahanmuuttovastaista maahanmuuttajavastaista asenneilmastoa. Muun muassa nettirasismiin tulisi puuttua kovalla kädellä."

[edit 10.5. Ilmeisesti Puumalainen on sittenkin puhunut maahanmuuttajavastaisuudesta, mikä toki muuttaa koko lauseen sävyä ja merkitystä huomattavasti. Kuten huomaatte, otin alun perin tämän mahdollisuuden huomioon seuraavan kappaleen aloituksessa. Lähdekritiikki? Hah-hah-haa, kaikki sujuu suunnitelmieni mukaan.]

jos lainaus Puumalaisen visiosta on eksakti, on syytä huolestua. Maahanmuuttokeskustelussa ei, kuten muissakaan kysymyksissä, toivottavasti ole olemassa pelkkää Jumalan Suurta Virallista Totuutta (JSVT), vaan se on humanitaarisen näkökulman (HN) ohella myös aidosti poliittinen kysymys (PK), josta saa olla myös sitä toista, ikävää ja tyhmää mieltä (ITM).

Vaikka kannatan ehdottomasti huolenpitoa heikommista ja hiljaisista, kiinnostavaa on myös, miten loukkaantuvan tuntuu aina joku muu kuin loukkauksen kohde.

Tutkinnan alaisena oleva kirjoitus on jonkinlainen looginen päätepiste Ellilän, tuon oman elämänsä Winston Smithin blogissa nähtävissä olevalle alati kasvavalle vihansekaiselle paranoialle. Pidän toki tavallaan luontevana, että kaikkein karkeimmat jaottelut ja jyrkin etnosentrinen asenne kumpuaa juuri libertaristisesta elämännäkemyksestä. Minä olen nimittäin - itse moiseen kykenemättömänä - aina kaukaa ihaillut libertaarien suunnatonta uskoa ihmiseen, yksilöön. Tuntuu suorastaan, että niin suuri ihmisrakkaus ja luottamus lähimmäiseen ei oikein voi kummuta muualta kuin peilistä. Libertarististen ihanteiden saavuttamiseksi lienee luontevaa pyrkiä pitämään individiyhteisö käytännössä mahdollisimman homogeenisena; samanlaisten, samakulttuuristen ja samanmielisten yksilöiden kaurapuuronvärikkäänä tilkkutäkkinä (kuvassa alla: etelä-Helsingin libertaarit ry. kevätretkellä Kaivopuistossa).

Kuitenkin, olen sitä mieltä, että kaikki kulttuurit, tavat, uskomukset tai näkemykset yhteiskunnan kehityssuunnasta eivät ole yhtä hyviä, toimivia ja arvokkaita. Pidän ajatuksen-, mielipiteen-, ja sananvapautta yhtenä ihmiskunnan ehdottomista huippusaavutuksista, arvona jolle lähes kaikki muut arvot ovat alisteisia - siis monia muita arvoja tärkeämpänä, parempana. Tämä on näkemys, ihmisen laki, ei totuus eikä luonnonlaki, siksi sitä on vaalittava ja ylläpidettävä.

Toisena huippusaavutuksena pidän ajatusta kaikille kuuluvasta, luovuttamattomasta ja kajoamattomasta ihmisarvosta. Ajatusta siitä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Joillekin, niin susille kuin seeproillekin, tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää tätä ihmisarvon absoluuttista luonnetta, ja se sekoitetaan vahingossa tai tarkoitushakuisesti kuvitelmaan yhtäläisestä lahjakkuudesta, älykkyydestä, tuottavuudesta tai ________ (lisää tähän oma määreesi).

Tässä arvokehässä painivat nyt vilkkaat Mikot ja on mielenkiintoista nähdä, kuka maistaa kanveesia. Vaikka pidän Ellilän kirjoittelua, sekä tyyliä että viestiä, yli- ja vastenmielisenä, en kykene puoltamaan pyrkimystä rankaista siitä tai sensuroida sitä. Sananvapauden yli voidaan nähdäkseni astua vain kun yksilön tai ryhmän fyysinen, sosiaalinen tai taloudellinen turvallisuus on selkeästi ja perusteettomasti uhattuna. Tällaisiin uhkiin Ellilän kirjoittelu ei mielestäni kykene, ei kenties edes pyri. Toisaalta sensuuriaseen käyttö viranomaisen taholta on aina niin järeä pyssy, että siihen tulisi suhtautua kuin ydinaseeseen, sillä oheisvahingot ovat helposti mittavia. Ja lopultakin, "ihmisarvoa loukkaava rasistinen saasta", käyttääkseni toimittaja Maija Aallon käsitteistöä, loukkaa lähinnä kirjoittajansa ihmisarvoa, eikä sille tulisi antaa tarpeetonta painoarvoa.

Olen poliittisella kartalla tavannut sijoittaa itseni paljon ja aiheestakin parjattuun urbaaniin vihreään vasemmistoon. Jälkimmäiseen, koska olen kuvitellut vasemmiston puoltavan valtion voimakasta roolia tulonjaossa sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä, No, joka tapauksessa. Minä siis yritin hankkia elämääni jotain muuta sisältöä, kun en enää voinut istua viikkokausia linnanija ensimmäiseen, koska olen halunnut uskoa viherryksen tarkoittavan ympäristön hyvinvoinnin sijoittamista jatkuvan taloudellisen kasvun ideologian edelle. Ja molempiin, koska olen pitänyt niitä ihmisarvoa ja moniarvoisuutta kunnioittavina sekä heikomman huolenpidosta kiinnostuneina arvokehikkoina.

Julkista keskustelua seuranneena on alkanut tuntua, että punavihreys on kuin se kuuluisa psykofeminismi - omituisen harhaisena ja mustavalkoisena näyttäytyvää eturyhmäpolitiikkaa ja tunneargumentaatiota. Maahanmuuttokriitikot ovat vieneet asia-argumenteillaan suvaitsevaistoa keskusteluissa kuin ihmisarvon mittaa ja monikulttuurisen yhteiskunnan puolustajien vahvimmat kortit tuntuvat keskusteluissa turhan suurella prosentilla olevan rasistilällätys, erilaisuus on rikkautta -mantra, kehotus ympäristöä saastuttavan matkailun lisäämiseen ja yhdyssanojen kirjoittaminen erikseen.

On varsin virkistävää, ainakin monella tavalla kasvattavaa ja opettavaista, kuunnella toisenlaisiakin ääniä - semminkin kun valtamedian uutisoinnin yksipuolisuutta ja suoranaista eufemistisuutta on ikävän vaikea olla huomaamatta. Onhan nimittäin kiistatonta, että esim. verkkojulkkis, nazzien ylipappi ja henkinen kansanedustaja Jussi Halla-Aho ansaitsee tulla kuulluksi. Hänen kirjoituksensa ovat erinomaisesti laadittuja niin muodoltaan kuin sisällöltään - aivan riippumatta siitä, mitä mieltä asiasta on. Tokihan sieltäkin näennäisen rationalismin takaa paljastuvat ylemmyydentuntoiset asenteet kun vähän raaputtaa, mutta Halla-Ahoa on mahdotonta ohittaa rasistinatsisikana.

Totta on myös se, ettei Pariisin lähiömellakoiden, lisääntyvien seksuaalirikosten tai Rosengårdin maailmassa enää riitä, että osaa laulaa Lennonin Imaginen. Suvaitsevaiston, johon haluan edelleen samastua, omahyväinen moraalisäteily ei kanna enää yhtään maahanmuuttokriitikoiden ylemmyydentuntoista binäärilogiikkaa pidemmälle. On kyräilyn, korvien peittämisen ja oikeustoimien sijaan pakko ruveta käymään avointa ja molempiin suuntiin ennakkoluulotonta arvokeskustelua ryhmäytymisestä, eristäytymisestä, toiseudesta, uskonnoista, monikulttuurisuudesta ja sulautumisesta - tulevaisuudesta.

Rakkaat ystävät, mustahattuiset länkkärit piirittävät valkohattujen rapautuvaa linnaketta ja niillä on paljon paremmat aseet. Alkaa vähän hämmentää.

Kaikesta huolimatta, 26.4.2003 singahti päästäni roikkuvaa bensiiniin kastettua villalanganpätkää pitkin internetiin ensimmäinen merkintä, joka alkoi merkitsevästi:

"Nöyrin mielin aloitan tämän blogin pitämisen..."

Ahhahahhaa. Kaikki ei ole sujunut suunnitelmieni mukaan.

Vaan on jotain matkan varrella opittukin. Normaalisti kehittyneen nelivuotiaan tulisi kyetä ainakin seuraaviin suoritteisiin:

- pystyy kävelemään viivaa pitkin muutamia askelia (arkisin, check)
- osaa jäljentää ristin (veitsellä uhrin selkänahkaan, check)
- tuntee 3/4 pääväreistä (vetyperoksidi, henna ja... brunetti, check)
- puhe ymmärrettävää, äännevirheitä voi vielä esiintyä (pllll, xhedkc)
- osaa kertoa yksityiskohtia kuvista (tissi, check)
- pysyy kuivana ja siistinä päivisin (no, pintakuivana, check)

Hyvinhän tämä etenee, ota keksi.

Järkälemäinen mitvit-kaanon sisältää kommentteineen ja muotoilukomentoineen 764 tekstinkäsittelyohjelman sivua huimaa tarinaa ja uskomattomia innovaatioita. Se on 1 638 661 merkkiä välilyönteineen. Jos muuttaa fonttikooksi 72, sivuja tulee melkein kaksikymmentäviisituhatta, mutta luettavuus hieman kärsii. Vertailun vuoksi, Danten Jumalainen Näytelmä sisältää viitteineen 405 sivua, 716 159 merkkiä. Tästä herää ainoastaan yksi kysymys: voisiko aikansa käyttää paremmin? Tai voisiko aikansa käyttää edes jotenkin?

Vaan toisaalta, mitäpä sitä keskinkertainen pintakirjuri muuta. Joskus on tosin vaikeaa, aiheet ovat vähissä ja päivitystahti pakkaa laskemaan alle vesirajan. Ei ole nimittäin kotimaisilla komedisteilla helppoa, kun tuore hallituskaan ei ole yhtään naurettava.

Hetkinen. Juuri saamamme tiedon mukaan tuore hallitus on ennätysmäisen naurettava. Jes, jes! Mitä ihmettä te, Vanhas-Masa ja Katais-Jykä, oikein ajattelitte? Ajattelitteko te jotain sellaista, kuin se pääsiäiskukkasia mainostaneen tv-spotin kirjoittanut copy, jonka slogan kuului "kukista pääsiäistunnelmaa"?

Ihan oikeasti, tuore hallitus on niin pelle, ettei sille viitsi edes irvistellä. Jos absoluuttista pelleyden mittaa säilytettäisiin tyhjiössä Greenwichissa, voisi siinä vakuumissa kököttää Suomen istuva hallitus. Uusi hallitus on niin pelle, että jos Matti ja Mervi... no ei mennä sinne. Oikeastaan minä olen melko varma, että pelleys on Suomen istuvan hallituksen strategia: valitaan niin pelle hallitus, että mitä tahansa hallitus tekee, se ylittää odotukset väistämättä. Se on oikeastaan aika hieno strategia. Porvari saattaa nukkua huonosti, mutta pelleilee kyllä hienosti. Mainitsinko jo, että Suomen tuore porvarihallitus on tavattoman pelle?

Kyllä tämä kansalaisvaikuttaminen on hienoa. Kokeillaan lisää.

Helsingin Sanomat, tuo pahan kosketusnäyttö ja jokaisen kansalaisaktivistin musta raamattu on kunnostautunut viime aikoina erityisesti yleisönosastollaan. Aiemmin olen hakenut syvimmän huvituksen Kirkko ja Kaupunki -lehden lukijakirjoitusten liikuttavan totisesta metafysiikasta, mutta Hesarin vastaava on viime aikoina alkanut muistuttaa Pohjalaisesta tuttua homous on syntiä -fiilistelyä. Filtteriä lienee fiilattu komiikan suuntaan, niin yksioikoisia "mielipiteitä" on palstalle putkahdellut milloin naispappeudesta, milloin taidepolitiikasta.

Erityismaininnan haluan antaa sille putki-insinöörille, joka HS:n mielipideaukeamalla joitakin viikkoja sitten keksi jälleen maksalaatikon ollen sitä mieltä, että taide joka ei tuota materiaalista lisäarvoa on paskaa ja on lopetettava tarpeettomana. Hyvä insinööri. Sovitaanko, että sinä keskityt siihen, mihin kaltaisesi insinöörit nyt tapaavat keskittyä ja luovutat ilolla ne muutamat verojurot siihen, että minä saan veistää pekonimetallisia kirkkoveneitä Pärssijärven asukaspuistoon. Vastapalvelukseksi minä käyn edelleen panemassa vaimoasi, että se kestää taas muutaman viikon teidän jäykistynyttä arkeanne. Kaikki kun ei aina ole niin suoraviivaista. Kiitos.

Muutenkin on hämmentävää, miten kulttuuripolitiikka liikkuu koko ajan rahan suuntaan. Suomalaista kulttuuria palvotaan vasta, kun se on liudentunut globomössöksi ja kerännyt dollarin ja tunnustuksen ulkomailla. Minä kun joskus luulin, että kansallisen kulttuurin arvo voisi olla kansallisessa omaleimaisuudessa.

Senttejä pajatsoon yrittää iskeä myös uusi huippuyliopisto, joka yhdistää kylterit, teekkarit ja TaiKin. Se on taidepoliittisesti oikein kiva ehdotus, jos - ja kun - taidekäsitykseen mahtuu lähinnä teollinen muotoilu ja käsite brändi aiheuttaa kiihottavaa kutinaa alapäässä. Kaikilla muilla mittareilla se vaikuttaa helvetinmoiselta katastrofilta. Aionkin kutsua laitosta huppuyliopistoksi, niin tehokkaasti se hämärtää taiteen tekemisen autonomisia lähtökohtia. Vaan ei se mitään, sieltä tulee varmaan ihan kivaa, taiten pakattua ja taatusti toimivaa designia yrityslahjoiksi ja tuliaisiksi turisteille.

Mutta minä nyt olenkin vain kaveri, jolle sana innovaatio tuo mieleen lähinnä perseeseen isketyn tulpan.

Nyt olen nähnyt kaiken hopeahelaista samarkandilaista pekonipiippua lukuunottamatta.


Kokemuksesta voimaantuneena iMitvit-verkkojulkaisun emerituspäätoimittaja Jussi, 69, järjestää ensimmäistä kertaa maineikkaan kevätvisan Uutisvuodon tyyliin.

Tehtävänä on täydentää päivän uutiseen puutuva(t) sana(t):

Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan. Lopulta päädytään keväthangelle tanssimaan alasti katrillia Aunuksesta.

Sen lisäksi, että paikalliset kotirouvat käyttäytyvät konemaisen ystävällisesti, suorastaan kummeksuttavan robottimaisesti, on alueen koirapopulaatio melko huomattava. Siinähän ei sinänsä ole mitään omituista, mutta lieneekö asialla jotain yhteyttä siihen erikoiseen käytäntöön, että paikalliset tienreunat ja puistoalueet on päällystetty koiranpaskalla. En nyt tarkoita, että pientareilla on paljon jätöksiä, vaan vaikuttaa siltä, että täälläpäin koiranpaskaa todellakin istutetaan puistoihin. Joku rohkea guerilla-puutarhuri käy sitten välillä kylvämässä vähän nurmikkoa koiranpaskan lomaan, mutta paikalliset huomaavat aika nopeasti moisen kommunistisen toiminnan ja tuuttaavat annoksen ruskeaa kultaa viherpläntin somistukseksi.

Tämä seikka sai minut alun perin epäilemään, että paikallisväestö on hieman, sanoisinko, yksinkertaista. Epäluuloni vahvistui vaalien alla, kun eräänä kauniin räntäsateisena aamuna löysin postilaatikostani Jan Vapaavuoren (kok.) vaalimainoksen. Minä kun olen tottunut pitämään Vapaavuorta Harry Bogo-molon (kok.) ohella jonkinlaisena antimittatikkuna - mitä kauempana näiden herrojen maailmasta pysyn, sitä todennäköisemmin olen onnellinen.

Ja kyllä, pahimmat pelkoni osoittautuivat todeksi. Painajaiseni animoituivat kolmiulotteisiksi tarkastellessani vaalien jälkeistä kaksiulotteista äänestyskarttaa: tulipunainen lohikäärmeenpesäni on pudotettu keskelle sinistä aluetta. Ympärilläni kekkuloi porvareita, joiden proletaarinnahkalakin alta vilkkuvissa silmissä palaa opportunistinen tyhjyys ja jotka päästävät kaduilla näennäisen päämäärätietoisesti harhaillessaan suustaan kauheata "SaleSaleSaleSale" -natkutusta.

Ja sitten uutisia hallitusneuvotteluista:

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen aikoo tunkeutua Matti Vanhasen kakkoseen vaikka väkisin. Katainen toteaa myös, että Kokoomukselle Vanhasen kakkonen on ykkönen.

RKP:n Stefan Wallinille on aivan sama keikisteleekö näkökentässä Vanhasen kakkonen, Kataisen ykkönen tai vaikka Eero Heinäluoman kotipesä, korkeassa polviasennossa ollaan jo.

Vihreät radikaalit ovat puolestaan valmiita jopa maksamaan päästäkseen edes kurkistamaan hallitushelman alle - maksuvälineenä höylätään ydinvoimakorttia, luoton puolelle, tietenkin.

Lopuksi urheilua:

Jortikka irtautui kivuliaasti Tepsin peräsimestä.

Hyvää iltaa, oi kultahammasveljyet ja jakkupukusiskot! Että miltäkö tuntui herätä porvarilliseen Suomeen? No ihan tavattoman pahalta. Nyt ei kuulkaa kannata pudota kelkasta, vaikka kynsinauhat irtoilisivat.

Mikäänhän ei vituta aamukahvipöydässä niin kuin mairea kokoomusnaama - paitsi ehkä hymyilevä toisen kauden keskustapääministeri. Tai torakka aamupuurossa. Täällä pohjoismaiden heikoimmassa vasemmistossa ei lohduta edes tieto siitä, että homovanhemmat kasvattavat heterolapsia.

"Tämän täytyy johtua jostain eilen syömästäni", ajattelin, mutta en kuollaksenikaan muistanut, mitä olin nauttinut yhdeksännen martinin jälkeen. "Mmm, pekonimarinoituja vauvoja", ajattelin täysin asiayhteydestä erillään.

Sauli Niinistön käsittämätön suosio ei aukea tälle päiväkirjailijalle millään. Täällä kun tulee kuningas Saulista mieleen lähinnä Simpsoneiden Mr. Burns ydinvoimalan kevätretkellä: hirvittävien ponnistusten kautta saadaan se yksi hymynkaltainen irvistys singautettua julki, mutta pian jo sihistään hampaidenraoista avustajaa rahtaamaan köyhät vittuun jaloista pyörimästä, etteivät kengänpohjat likaannu.

No, se nyt on tietenkin vain typerää ennakkoluuloa. Kehottaisin kuitenkin kanssaproletariaattia ryhtymään pikku hiljaa hanurinrasvaustoimenpiteisiin. Ei meinaan satu ihan niin paljon sitten.

Mutta tavallaan tietenkin ymmärrän Niinistön äänestäjiä, on kai Saulissa sentään jokin tarttumapinta, vaikka kylmän metallinenkin. Ymmärrän myös inhimillistä mekanismia, jonka kautta päädytään äänestämään vaikkapa Veltto Virtasta, Anne Pohtamoa tai jopa Juha Mietoa. Sen sijaan en kerta kaikkiaan pysty käsittämään aivosähkösuoritusta, joka johtaa ajatukseen: "olisipa hienoa nähdä Marko Asell Arkadianmäellä lainsäädäntötyössä". Siis jos ei satu olemaa Markon äiti. En toki pidä sitä välttämättä pahana, en vain käsitä. Tai mikä ihmeellinen oikosulku johtaa Markku Uusipaavalniemen ehdokasnumeron kirjaamiseen äänestyskopissa? "Kun se tuijottaa silleen kiihkeän tuimasti suoraan nänniin"? Sanokaa minun sanoneen, ennen kuin kukko kolmesti laulaa, Uusis valitaan jossain naistenlehdessä Suomen seksikkäimmäksi mieheksi. Suomen naiset, nuo erotiikan diplomi-insinöörit.

Äkkiä vaaleanpunaiset vauvat järjestyivät sotilaallisiin riveihin, ja alkoivat liikkua nykivästi vasemmalta oikealle, tullen jatkuvasti hieman lähemmäksi. "Gä, gä, gä", ne pitivät rytmikästä, diskanttivoittoista, joskin nykystandardeilla heikkolaatuista ääntä.

Keskustalla on Vanhasessa ja Uusipaavalniemessä Uudeltamaalta sellainen parivaljakko, suoranainen karisman ylipapisto, että jos ne laittaisi tehosekoittimeen, toisesta päästä pursuilisi kylmää kaurapuuroa, jossa on vähäsuolainen margariinisilmä. Mutta eihän me karismasta vaan substanssista.

Menevä tuleva pääministerihän on tunnetusti nopea liikkeissään. Tuolla hienolla herrasmiehellä, joka osaa ihailtavasti väistää yksityiselämäänsä kohdistuneet loukkaukset, ei mennyt kolmea minuuttia vaalihuoneistojen sulkeutumisen jälkeen, kun itsehillintä materialisoitui poliisitutkinnaksi. Nyt jäämme vain jännityksellä odottamaan, josko ilkeät innuendot Matti Vanhasen ja Merikukka Forsiuksen suhteesta vahvistuvat vaalien jälkeen. En pidä asetelmaa mahdottomana, sillä Forsiuksellahan on tutkitusti jopa 67% karmeampi miesmaku kuin naapurin Patella.

"Siitä saat ja siitä", huusin, ampuessani vauvalegioonaa veitsilaatikosta löytämälläni laserpistoolilla. Mutta mikään ei auttanut, niitä oli liikaa. Lähestyessään nuo kuolan niemimaan tuholaiset, aikavarkaat, baby invadersit, päästelivät peräpäästään mystisiä ammuksia, joiden väisteleminen kävi aina vain hankalammaksi.

Vaan jos ei muuta, niin tulipa taas todistettua vanha totuus siitä, että ääneni on sisilialainen kuolemansuudelma. Koskaan ei ehdokkaani ole päässyt eduskuntaan, vaikka mahdollisuudet ovat aina olleet realistiset.

Tällä kertaa ei uponnut vain ehdokas, vaan koko vasemmisto. Kirottua.

Lopuksi vielä perinteinen iMitvitin lukijakysymys: viime vaaleissahan monilahjakkaan Tony Halmeen jättimenestys pudotti helsinkiläiset syvälle häpeän hornankattilaan. Kumpi on tänä vuonna nolouden perunakuoppa, kaupunkien hukkakaura:

Tampere vai Vaasa

"Ei, ei, syötte kaikki rahani, jotka olen säästänyt tärkeisiin, arvokkaisiin asioihin, kuten tyrnimarjaterapiaan ja unelmamatkaan Korsosaarille", huusin hikisenä tuskissani. Juuri kun päävastustajan hamuava suu oli vain yhden rivin päässä minusta, aikeissa nielaista minuuteni karvoineen ja näppyineen, heräsin. Nousin, sujautin jalkani helpottuneena puputohveleihin ja käännyin mennäkseni vaihtamaan taistelussa tuhoutuneet alushousuni. Silloin polveni kolahti pieneen puiseen koriin, josta kuului uneliaan tuohtunut "gä". Sytytin kiireesti valoEEEEEEEEEEIIIIIIiiiiiiiiiiiiiiiiiiii....

Mistä ajattelit lähettää terveisiä ensi kesänä, Kareem Amer?

Egyptiläinen bloggaaja Abdul Kareem Suleiman Amer on tuomittu neljäksi vuodeksi vankeuteen vääristä mielipiteistä. Kareemin raskaat rikokset olivat islam-kritiikki (3v.) ja presidentti Hosni Mubarakin kutsuminen diktaattoriksi (1v.).

Tarkempi syytelista:

* Spreading information and malicious rumors that disrupt public security;
* Defaming the president of Egypt;
* Incitement to overthrow the regime based upon hatred and contempt;
* Incitement to hate "Islam" and to breach public peace standards; and
* Highlighting inappropriate issues that harm the reputation of Egypt and spreading these publicly.

Harm the reputation of Egypt?

Vapaiden maassa, urheiden kodissa, kaupunkimaastureiden paratiisissa eettinen kuluttaminen ei ole mitään. Eettinen kiduttaminen sen sijaan on niin trendikästä, että se lienee Manhattanin kuumimmilla klubeilla jo ensi kesänä.

Mies jota en haluaisi ystäväkseni, terrorismin tukemisesta epäilty Yhdysvaltain kansalainen José Padilla sai pomolta kyytiä: oikeudenkäynnin sijaan José sai kokea yli kolme vuotta vuotta sensorista deprivaatiota ja yleistä hellimistä. 1307:n päivän viranomaiskäsittelyn jälkeen Padilla on täysin kykenevä mm. rakastamaan kuulustelijoitaan, läpyttämään käsiään yhteen ja päristämään huulillaan.

Poikkeuksellista tapauksessa on ainoastaan se, että kiduttajat saattavat joutua ensimmäistä kertaa vastaamaan metodeistaan oikeudessa. En varsinaisesti pidättäisi hengitystäni.

Tuomari Marcia Cooken kommentti ilmeisen epäinhimillisistä olosuhteista jäänee tragikomedian historiaan:

"It's not like Mr Padilla was living in a box. He was at a place. Things happened to him at that place."

A place?

Putosin polvilleni ja huusin jylinän sekaan: säästä minut. parannan tapani, en koskaan enää koskettele itseäni enkä ajattele kenestäkään pahaa, varsinkaan pääministeristä. Käänsin anovan katseeni kohti katon peittämää taivasta ja tuhannet kirkkaat valopisteet sokaisivat silmäni. Pauhun seasta kuului taivaallisen tuomarin, elämän ja kuoleman lupatarkastajan syyttävä ääni: "hyvät matkustajat. Louhintatyöt aiheuttavat katkoksia metroliikenteessä kello kahdeksantoista ja kahdenkymmenenkolmen välillä. Pahoittelemme häiriötä."

Kokemus ravisti haurasta minuuttani peruuttamattomasti. Se viilsi sisäänpäin vuotavan haavan sieluni huokoiseen kudokseen tavalla, jonka olin aiemmin kokenut vain David Hasselhoffin alkuperäislevytysten äärellä. Olin kuin laiva vailla köliä, alus jonka seisovasta pöydästä katkaravut olivat loppuneet jo ensimmäisen kattauksen aikana. Sanalla sanoen, olin sisältä tyhjä ja pimeä kuin Tapolan nakkikioski jouluaattona.

Yritin purkaa kokemustani kirjaimiksi, ulkoistaa sydämen pakaraan tatuoitua: lyriikka, proosa, lyyrinen proosa, featurejuttu, pamfletti, kansalaisjournalismi, tieteellinen tutkimus - mikään ei tuntunut tavoittavan kokemuksen syvyyttä ja terän halkaisuvoimaa.

Mutta vihdoin löysin keinon: taideterapia. Hakeuduin sisä-Sumatran kansanopiston maalauskurssille. Esikuvieni innoittamana sukelsin ihoni alle, sisäelinten hetteään kosteikkoon. Harhailin Minätauroksena suolistoni loputtoman labyrintin sokkeloissa ja kutistin itseyteni solutasolle ahmiakseni elämää fagosytoottisesti, kunnes oksentaisin totuudesta ylensyöneenä uuden itseni, meitsin.

Kokeilin monia maalaus- ja piirustustekniikoita: öljy- ja akryyliväriä, hiilipiirros- ja lyijykynätekniikkaa, mutta mikään ei tuntunut aivan omalta. Äkkiä tunsin tulleeni omalle pallokentälleni: tussitekniikka. Voisiko siinä olla minun elämäni kaikukoppa? Helistelin herkimpiä kieliäni aina neliviivaiseen G:hen asti, mutta jokin ei ollut aivan vielä kohdallaan, vire ei ollut täydellinen. Kunnes ymmärsin. Minun täytyi ryhtyä pioneeriksi, matkata sinne, missä kukaan ei ollut vielä vieraillut. Ja niin lähdin - enkä ole vielä palannut takaisin, sillä täällä on hyvä.

Ratkaisu ei ollut tussitekniikka, vaan TISSITEKNIIKKA!

Ja katso, minä eheydyin.

mitvit
Self-portrait, 2007.
Tits on canvas.

Haluaisin myös tiedustella, kenelle voi tehdä tutkintapyynnön, jos takaraivossa välkkyy öin ja päivin kuva veitikkasilmäisestä Euroopan presidentistä kekleeraamassa Kesärannassa kelteisillään? Päivälehden psykiatrille? Kunnalliselle lobotoomikolle? Päivystävälle pyövelille?

Koska elämäni on niin tyhjää ja merkityksetöntä, että seuraan jopa kaurapuuron väreissä säteilevän pääministerin keppijumppaa, myönnän myös tuijotelleeni Eurovision karsintafinaalin kappaleet jälkijunassa tuubista. On helpottavaa huomata, ettei hetkellisen vahinkorohkeuspiikin runsaista herran hedelmistä ole opittu yhtään mitään. Niin juontaja- kuin artistivalinnoissa on palattu vanhaan kunnon neuvostoliittoon, jonka hyvistä antimista saimme nauttia vaikkapa toissavuotisissa yleisurheilun mm-kisojen avajaisissa.

Laura Voutilainen Riminin rantahiekalla korvaan kuiskuteltuja lupauksia tihkuvan eros-pianistinsa kera oli ainoa, jonka esitystä seuratessa ei tarvinnut pidätellä jännäkakkaa, osuuko solisti edes kerran alle sävelaskeleen päähän oikeasta [edit: huomasin katselleeni Lauran jatkosta pudonneen toisen esikarsintakappaleen "Kosketa mua". Miksi ne valitsivat finaaliin sen huonomman Madonna-pelleilyn?]. Okei, saattoi siellä olla pari muutakin. Ja myönnetään, Jukka Kuoppamäen esitystä en uskaltautunut edes katsomaan, koska tahdon nähdä vielä auringon.

Erityispropsit, kuten meillä sveduysäriin jämähtäneessä biittiskenessä sanotaan, Beats and Stylesin tyylitajua ja karismaa pursuilevalle klassikkoesitykselle, jolle ei häpeä edes Smurffien joululevy. Entä mikä psykedeelisen pelottava bocellimonsteri tunki lopussa lavalle Humanen ennestään epäsuhtaisen duettoparin sekaan? Toisaalta biisi, joka alkaa kirkonkellolla ei voi olla aivan kelvoton, kuten jo John Lennon ja AC/DC ovat opettaneet. Vai voiko sittenkin? Eikä se keskinkertainen kiintiöhevikään oikein syty, jos juurikasvun alta pilkottavissa silmissä ei elä kipinän juurikaan.

Sitten se voittaja... tööö... kukas se olikaan?

Ja nämä glam-pupuliinit äxät ja ruusujartsat sitten - kiitos kuitenkin siitä, etteivät tulleet lähetetyiksi tekemään kaikkia kansoja opetuslapsikseen. Nimittäin Ruotsista saattaa hyvinkin pärähtää kisoihin pitkäaikainen, äärimmäisen salainen perversionkaltainen paheeni The Ark näyttämään mistä paljettinärhi munii. Ola Salon operettiqueerissä seurassa Suomen virerajoitteiset ja ulkoluetut Bolan-Hanoi-viritelmät olisivat jääneet seisomaan kalpeana kuin Kuronen parkkipaikalle.

Salaisista paheista ja keskinkertaisuudesta puheenollen. Pelatakseni avoimin tarotkortein ja tehdäkseni itsestäni julkisen anonyymipellen, totean lähettäneeni taannoin hakemuksen syväjäästä sulatettuun Sanoman toimittajakouluun. Eivät huolineet edes pääsykokeeseen, mikä oikein ja kohtuullista onkin. Onhan se ajatuksena vähän kuin Danny pyrkisi balettikouluun - tai Viivi Avellán kirjoittaisi kirjan. Kokeillaan kepillä jäätä sanoi pappa kun avantoon plumpsahti. Tiesittekö muuten, että raamatullinen neulansilmä ei ole puikkobloggaajien pujottelurata vaan Jerusalemin muurin pienin portti. Ai tiesitte?

Hienoa.

Vaan kuka on maailman nössöin nyrkkeilijä? Sugar-Free Leonard.

Suomen nössöin pääministeri puolestaan on saanut viime aikoina nyrkkiä suoraan munille. Vaikka suhteeni chatti-Mattiin on ollut aina vähintäänkin tillilihanvärinen, täytyy myöntää, että nykytapahtumien valossa lähes sympatiseeraan tuota rajua nettirakastajaa. Eipä tiennyt Matti V. muuttuessaan suden hetkenä deittipalstalta seks...elämänkumppania metsästäväksi TheMazaDude52:ksi - kuin yhdeksi meistä - että verkon toisessa päässä seittiä kehräsi kaikkien meduusojen äiti. Viattomalla, Kaija Koon karmeimmalta biisiltä kuulostavalla Seabuckthornberry-nimimerkillä esiintynyt käärmehiuksinen kivestenpureskelija vietteli kii-Matin julkiseen salasuhteeseen.

Ja niin sai nukku-Matti hiekkaa spanielinsilmilleen kuin kovemmatkin kulkurit niin monesti aiemmin. Ja Suski päätti lärväillä irtosuhteesta ihan kaikille, jopa espoolaiselle sauvakävelevälle siionistille. Pumpulinpehmeäksi lopuksi pääministerin painajainen paljasti kirjoituttavansa vuosisadan rakkaustarinaksi kutsumastaan parin kuukauden kurvailusta teoksen "Pääministerin morsian", kuten A-luokan todellisuuspakoisen stalkkerin sopiikin. Tyhmempi luulisi ja ilkeämpi toivoisi, että Matti ei ainoastaan iskenyt kättään mämmiin, vaan upotti nyrkkinsä olkapäätä myöden mämmien Mariaanien hautaan, ja Albaniassakin nauretaan. Vaan kuinka käykään, kun markkinoille ilmestyy kirja, jota kukaan Ilta-Sanomien viihdetoimitus poislukien, ei lue? Iltapäivälehdet repivät siitä huumoriotsikoita viikon ajan, Suskusta tulee Suomen vihatuin yksinhuoltaja ja eros-Matin maine kiimaisten kotirouvien harlekiiniarsenaalissa kasvaa myyttisiin mittoihin. Lopulta estrogeenihuuruinen sympatiamyrsky ja jäähallin karmeista kumpuileva onsekuitenkinaikasonni-aalto nostaa Keskustan vaaliykköseksi niin että sukkahousun saumat savuavat ja anteeksi-Matista tulee suomen pitkäaikaisin pääministeri. Että kiitti vaan vitusti, Susu.

Ei tällaisen syväluotaavan blogistin elämä kuitenkaan ole silkkaa puoluepolitiikkaa ja marginaalirunoutta. Viritinpä siis kakskytykstuumaiseni sunnuntaina vastentahtoisesti tenavatähtitaajuudelle. Niin oli olo kuin teinipoikana pornoa tirkistellessä - vähän likainen ja syyllisyydentuntoinen, mutta oudon vireä. Ilmiselvän keskusjohtoisen oikeusmurhan ohella mielen pintaan tatuoitui tulikirjaiminen kysymys, tajuaako Asko Pertti Matias Kallonen olevansa mikitetty? Tai onko herra vain pyörinyt turhan pitkään aivot sulattavassa viihdebisneksessä? Nimittäin siellä saattaa jollain nabokoviaanis-dekadentilla tavalla olla ihan normaalia nelikymppisen kuolailla kuustoistakesäisen seksikkyydestä, mutta meillä ihmis- ja ihmissalakuljetusmaailmassa sitä pidetään vähän kummallisena. Tule Asko pois sieltä, siel on lapsia. Muutenhan keski-ikäiset miehet dissailemassa teinityttöjä on konseptina täysin ylittämätön. Sitä paitsi kisa, joka on antanut epiteettigalleriaan salarakas-Marikan ja ternimaito-Petterin jatkoksi homoporno-Ruslanasin, ei voi olla läpeensä tarpeeton.

Mutta oikeasti maailma on kuitenkin kaunis paikka ja hyvyys voittaa pahuksen, siitä sirkuttaa jo Jorma "Shellistä" Ollilan rohkea kaapin ovet selälleen läväyttävä keskustelunavaus. Koska tottakai jättiläismäisen saastuttajayhtiön hallituksen puheenjohtaja, Pekingin kunniakansalainen Ollila haluaa aidosti radikaaleja toimia ekotasapainon palauttamiseksi. Miksei haluaisi? Miksei? Hä? Sehän on niin miellyttävän oloinen mies, ja leikkiihän se varmaan mielellään lastenlastensa kanssa.

HS:n uutisen kuvateksti on jokseenkin puhutteleva:

"Jorma Ollilan mielestä presidentti Bushin ehdotus pelkästä polttoaineen kulutuksen vähentämisestä oli pettymys."

Taa-a!

[Tämän kirjoituksen laatimisessa ei vahingoitettu pekonia]

Olen edelleen samaa mieltä.

Joskus on kuitenkin vaikea ymmärtää suomalaista blogikulttuuria, jonka omaleimassa seisoo jo aika vanhentunut päivämäärä. Verta on virranut maailman taistelukentillä jo pienen keskisuomalaisen tekojärven täytteeksi, mutta suomen blogimaisema on edelleen elovenatyttömäisen takavuotinen.

Oleellisilta osiltaan bloginäkymää hallitsevat samat tai samankaltaiset tuotokset kuin kolme vuotta sitten. Katsokaa vaikka blogilistaa. Se ei ehkä ole paras arvostuksen indikaattori, onpahan nyt vain koko lailla ainoa. Vaikka blogeja on listoillekin ilmestynyt tuhansittain, ei yksikään ole onnistunut löytämään sellaista tarttumapintaa, että sen voisi sanoa olevan laajasti merkittävä. Ei yksikään - se on aika vähän. Ja se on myös perin kummallista.

Joku voi sanoa, että kuten muutkin kulttuurin alueet, blogikulttuurikin on jo pirstoutunut niin pieniin alakulttuureihin, ettei mikään yksittäinen julkaisu voi enää saavuttaa elvis-efektiä - tulla seuratuksi yli lähimpien tonttirajojen. Minä en usko sitä. Jo Salakuunneltua.fi-sivun messiaaninen nousu hetkessä ylivoimaisesti Blogilistan tilatuimmaksi julkaisuksi todistaa, että ylhäällä on paljon ilmaa ja katto on kaikkea muuta kuin käsien ulottuvilla.

Eikä pidä käsittää väärin. Minä en nyt puhu suosiosta itseisarvona. En edes pidä Salakuunneltua-sivustoa blogina. Enkä kaipaa yhtäkään tabloidiblogia, joka sompailee yöelämässä ja kurkistelee Janinan hameen alle, mikä konseptina varmasti tuottaisi huomiota. Minä kaipaan loistavien olemassaolevien pienlehdyköiden oheen myös ammattitaitoisemmin, mutta intohimoisesti tuotettuja blogimuotoisia verkkojulkaisuja, joiden tehtävänä ei olisi kerätä lukijoita kaupalliselle paperijulkaisulle, vaan jotka olisivat olemassa, koska niiden on pakko olla.

Helsingin Sanomat marssi kotimaisen lehdistön pioneerina blogiareenalle pari vuotta sitten isoilla resursseilla varustettuna. Olin silloin hyvin skeptinen moista ajatusta kohtaan. Nyt, hieman vanhempana ja huomattavasti tyhmentyneenä, toivottaisin merkittävän valtalehden merkittävän blogin tervetulleeksi, mutta sellaista ei ole näkynyt. HS-blogeista muutama on toki osoittautunut elinvoimaiseksi, jopa raikkaaksi indiejulkaisuksi kuten monet muutkin suomalaiset blogit, mutta sitä Isoa Juttua, kusiaispesän kepittäjää, ei Hesarikaan ole onnistunut tuottamaan.

Sä sanoit mitä? Unto kuka? Niin, Perässähiihtäjä. Kyllä, politiikan toimittaja Unto Hämäläisen blogissa on kieltämättä monia sellaisia ominaisuuksia, jotka voisivat tehdä siitä blogikulttuurisestikin tärkeän: ajankohtainen aihe, kirjoittajana taitava, kokenut politiikan toimittaja, jolla on ainutlaatuinen näkemys omasta erikoisalueestaan sekä kyky ja halu kirjoittaa sitä vapaamuotoisesti. Perässähiihtäjä vain lankeaa samaan syntiin, johon kaikki muutkin HS:n ja muiden emomedioiden helmoista karisseet blogit, jotka voisivat olla aihepiirinsä ja osaamisensa puolesta merkittäviä: ne suhtautuvat ylimielisesti alustaansa. Toimittaja Hämäläinen jopa julkisesti myöntää vähäisen kiinnostuksensa blogimaailmaa kohtaan, jonka jälkeen hän ryhtyy kritisoimaan sitä. Suurten medioiden blogit tuntuvat usein kärsivän materiattomasta olomuodostaan siinä määrin, ettei niillä ole halua ottaa aitoa kontaktia ympäröivään todellisuuteen. Sen sijaan ne muodostavat oman, hermeettisen miniversuminsa, joka muistuttaa lopultakin vain painetun lehden väkinäistä jatketta. Tällöin saattaa todellakin tulla mieleen niinkin älyttömiä ajatuksia, kuin Julkisen sanan neuvoston sopimuksenvaraisen valvonnan ulottaminen internetkirjoituksiin.

Ja lopultakin, Merkittävä Blogi voisi mielellään olla yhteiskunnallinen vastavoima tai ainakin tasapainottaja valtamedian valitsemille painotuksille. Jotain sellaista, joka huomioitaisiin ja johon viitattaisiin yleisessä keskustelussa. Tiedossani on toistaiseksi vain yksi nk. hyvä yritys, kunnianhimoinen Vahtikoira, joka kuoli jo synnytyssaliin, oletettavasti ajankäytöllis-taloudellisiin komplikaatioihin.

Tällä hetkellä Suomessa on toki yksi jossain määrin laajempaa yhteiskunnallista kaikua resonoiva verkkojulkaisu, poliittinen satiiri Lehti, jolle soisi huomattavasti nykyistä suuremman huomion, mutta missä ne muut ovat? Ja mistä se johtuu? Rahastako? Vai pitääkö täällä kaikki tehä ite?

Siinä mielessä käännän takkiani aikaisemmasta, että luullakseni suomalaiselle blogikulttuurille tekisi ihan hyvää vähän kiinnostua omasta areenastaan; vaalia omaa ainutlaatuista mahdollisuuttaan olla osana uutta mediaa, jonka mahdollisuudet ovat aikamoiset. Joku näppärä voisi vaikka aloittaa editoimalla wikipedian kelvottoman blogit-hakusanan hieman kattavampaan muotoon ja poistamalla sieltä hävyttömän Blogispotti.fi:n mainoksen "aiheesta muualla" -osion piikkipaikalta. Vai onko joku sitä mieltä, että se on suomalaisen blogikulttuurin kärkimedia?

Sillä välin, toivotan kaikille suotuisia tuulia homoseksuaalisuuden kanssa kipuilussa, oman avioeron kartoituksessa, yleisessä perseeseen panemisessa ja muissa aiheissa, jotka tuntuvat aina herättävän suurimman innostuksen. Ne ovat tärkeitä asioita.

Muuten, ennustan vahvasti pekoniseksuaalisuuden ydintalven päättymistä ja huumoriblogien kukintojen raivokasta avautumista kilpaa kevään kanssa.

Ps. Jos olen väärässä tai muuten vain liikenteessä puusilmälasein, otan erittäin mielelläni vastaan korjaavia näkemyksiä linkein varustettuna.

Siinä minä olin, Alahärmä-Jone, Suomen toiseksi paras anarkeologi, pyörittelemässä nakkikastikkeen ja teatteriveren ahavoittamissa sormissani borsalinoa, joka oli retkillämme peittynyt pysyvästi tomusokeripölyyn. Tuo uskollinen hattu, seikkailutoveri, elämänkumppani ja rekisteröity parisuhde, oli kokenut muassani niin Montezuman burritohelvetin kuin Ähtärin kotieläinpuistonkin; olimme yhdessä laskeneet Serenan vesiputoukset Stigalla Ramonesia hoilottaen, löytäneet Graalin maljan muovijäljennöksen Hotakaisen panttilainaamosta, haudanneet Mikko Alatalon siniset silmälasit syvälle ydiniskun kestävään peruskallioon sekä katselleet vanhan maailman seitsemästä ihmeestä tehdyn televisiodokumentin. Olimme siis nähneet kaiken ja kokeneet vielä enemmän. Minä ja ystäväni, hattuseni, kaksi väsynyttä vanhaa poikaa elämän illassa, matkalla auringonlaskuun vailla päämäärää tai sijaa mihin päänsä kallistaa, ainoana ilonamme vain toiselta puolelta paistettu muna jota myös häränsilmäksi kutsutaan sekä irc-gallerian sexy1mmät b3ib3t.

Tökkäsin hattua kyynärpäälläni. - Mitä vanha kuomaseni, tokaisin leikkisästi, mutta hattu ei vastannut, olihan se vain vanha ja rispaantunut vaatekappale. - Tehdäänkö taas se kiva juttu missä tarvitaan sinua ja Tummelia, kysyin kujeillen ja silmiäni vimmaisesti pyöritellen. Ennen kuin jäin vaille vastausta, vimmaisesti pyörivät silmämunani kirskahtivat ruosteisen onnenpyörän lailla ja pysähtyivät tuijottamaan ilmaisjakelulehden pikku-uutisia -palstaa. Tuo huolellisesti painomusteella painettu pieni uutinen sai veren virtaamaan kalkkeutuneissa suonissani niin kiihkeästi, että enimmät valuivat uudelleen vimmaisen pyörimisen aloittaneista silmistäni noroina pitkin ryppyistä kaulahelttaani aina kipeästi turvonneille rintarauhasilleni saakka.

- Perkele, huusin ainoan osaamani kirosanan, senkin Jörn Donnerin elokuvasta oppineena. - Katsopas tätä, hattu-kettu-kermalettuseni! Suomen könyämättömillä korpimailla, Hangon-Tammisaaren erämaassa huhutaan piilottelevan pahaisen kyläraiskan, jossa aika on pysähtynyt. Sanotaan että kukaan sinne uskaltautunut ei ole palannut takaisin - ainakaan yhtenä kappaleena. Hattu! Vedä itsesi korvilleni sillä me suuntaamme tutkimaan tutkimatonta! me suuntaamme Uudellemaalle!

Tuliterä JC 50 Q-7LKC hyväili jalkoväliäni ja tammikuun lempeä tuuli tuiversi kulmakarvoissani matkatessani highway viiskakkosta pitkin Salosta Tenholaan. Pysähdyin Perniössä huoltoasemalle tankatakseni hieman kakstahtistani sekä väräjävää sieluani. Tilasin vahvan italialaistyyppisen kahvikupposen, tuplana. Nautin sen hitaasti, hellästi, mutta määrätietoisen intohimoisesti haaveillen samalla edessä odottavista seikkailuista, jotka hyvinkin saattaisivat pitää sisällään horisonttihumppaa ja sapelitanssia. Näistä haavekuvista sain innoituksen lyhytproosakokoelmaani "Perniön Essolla espressolla" joka ilmestyy ensi keväänä hyvin varustetuissa ilmaisissa internetpalveluissa.

Saavuttuani Tenholan tienristeykseen, minut valtasi pahaenteinen, selittämätön tunne, miltei etiäinen. Risteyksessä seisoi lounaaseen osoittava kyltti, jossa luki "PUB & RESTAURANG BROMARF 20KM - ÄTA BÖR MAN ANNARS DÖR MAN". Äta ja bör -sanojen väliin oli joku tuhertanut sianverta muistuttavalla maalilla sanan "MÄNNISKOR", mutta ruotsia osaamattomana en häiriintynyt kyltistä. Sen sijaan toinen, pähkinäpensaan alta pilkottava kyltti, johon oli huolellisesti huopakynällä tekstattu sanat "KEN TÄSTÄ KÄY, SAA BARBIELTA PESÄÄ" lähetti kangistavat väristykset pitkin selkärankaa aina nivusiin saakka.

- Se ei pelaa, joka pelkää, lausuin ääni vain vähän vapisten ja muistutin mieleeni vuoden '02 Tangomarkkinat, jonne olin täyttymyksen löytääkseni joutunut seuraamaan Palaveri-pubissa tapaamaani Annikkia. Marita Taavitsaisen ylipirteät kuukasvot eivät ole vieläkään haalistuneet kauhu-unissani, mutta Annikin kanssa saavutettu lemmen ritarikunnan suurristi oli jokaisen myöhemmin niellyn zoloftpillerin arvoinen. Niin nostin raappahousuni, niistin nenän ruutupaitani hihaan ja käänsin peltiponini nokan kohti lounasta, kohti tutkimatonta Bromarvia.

Mitä lähemmäksi tuntematonta määränpäätäni pääsin, sitä kuoppaisemmaksi tie muuttui. Metsä ympärilläni kävi aina vain sakeammaksi, aivan kuin se olisi tihentynyt. Panin merkille tiessä alati toistuvat pitkät jarrutusjäljet, jotka eivät näyttäneet noudattavan kaistojen rajoja. Siellä täällä tien penkalla makasi tyhjiä oluttölkkejä ja puiden alaoksat tienvarsilla olivat katkeilleet oudosti. Olin kuullut vielä sivistyksen parissa ollessani, kuinka vieraat ja siten pahat kielet kuiskivat mitään aavistamattomasta näytelmähenkilöstä, joka oli eksynyt seudulle sydäntalvella 2007, eikä hänestä oltu kuultu sen koommin muualla kuin iltapäivälehtien lööpeissä. Kohautin olkapäitäni sillä isänperintöni, tutkimusmatkailijan veri, jota säilytin medaljongissa kaulassani, paloi kohti uusia seikkailuja.

Pian tuuli kantoi korviini etäistä mölinää ja moottorin jylinää. Ääni lähestyi ja juuri kun helpotuksekseni näin puiden lomasta pilkahtavan valomainoksen, sujahti ohitseni hurjaa vauhtia pahoin ruostunut vanha Toyota. Jouduin tekemään väistöliikkeen, menetin ajokkini hallinnan ja törmäsin päin ojanpiennarta. Corollan perävalot katosivat horisonttiin ja ohikiitävän hetken olin erottavinani hilpeätä naurua ja jotain etäisesti laulua muistuttavaa: "Sjung hopp faderallan lallan lej". Pudistin kuitenkin päätäni todeten aistimuksen naurettavaksi ja typeräksi.

Nousin ylös ja kävelin tien viereen äkkiarvaamatta vuotavan ampumahaavan lailla ilmestyneelle metsäaukealle. Edessäni nousi jyhkeänä kuin vanha tammi vanhasta tammesta rakennettu Honkarakenteen tammihuvila. Huvilan kuistin yläpuolella surisi ja paukkui valokyltti: PUB BROMARF. Vihdoinkin.

Astuessani kuistille tammilattia narisi muistuttaen ex-vaimostani. Ovi avautui vinkuen kuin Annikki lemmenyönämme ja sisältä pelmahti voimakas pinttyneen tupakan, keskikaljan, hien ja murskaantuneiden haaveiden löyhkä, joka toi mieleen edesmenneen äitini. Astuin sisään ja huikkasin tapani mukaan leppoisasti: - Terse! On ilimoja pirelly! - Tervetuloa muukalainen, kuului tiskin takaa matala, omituisella aksentilla lausuttu tervehdys. Savun keskeltä nousi kuin jäävuori sumusta näky, joka olisi kauhistuttanut Titanicin kapteeniakin: valtavan kokoinen kyttyräselkäinen baarimikko, jonka kieroista silmistä paistavan tyhjyyden alla roikkui puuttuvien hampaiden koloista käärmeen lailla hyökkäilevän kielen koristama hymyntapainen irvistys. - Tenholan vartiopisteestä jo soitettiinkin. Mitä asiaa kaupunkilaisjullilla? - Eiku vaan... toi... mopoon iskareita ja tähteeni kynttilänpätkää etsiskelen, vastasin ovelan itsevarmasti. - Jaa, totesi baarimikko kihnuttaen samalla korvakäytäväänsä pikkusormellaan. - Me kun että siviilikyttä... no, maistuuko matkamiehelle Bromarvin erikoinen?

Katseeni etsiytyi seinällä roikkuvaan banjoon ja mieleeni tulvahti Syvä Joki -elokuvan metsäläisten matkamiehelle tarjoama "erikoinen". En kuitenkaan näyttänyt pelkoani, sillä Avarasta Luonnosta olin oppinut, että villieläin vaistoaa sen välittömästi. - Ka, kuinkahan erikoinen mahtaa se erikoinen olla, jatkoin mattivanhasmaisen rennosti. Baarimikko hymähti, paiskasi tiskiin puolentoista litran oluttuopin, laski sen täyteen kuohuvaa kotimaista ja kaatoi viereen paukun kotipolttoista. - Ja huikalla, sihisi hän ikeniensä välistä. Aloin epäröidä. Moottorisahan ääni kaikui kaukaa lähimetsästä, ja kuulosti kuin sillä ei olisi sahattu puuta. Ääneni värähti hieman, kun vastasin: - Mahtaako sitä iljetä, kun on tuo ajoneuvokin...

PAM. Baarimikko läimäytti jättiläiskouransa tiskiin. - Jävla skitskalle, noita kun juot koko illan niin vasta sitten olet ajokunnossa, hän messusi. Baarimikon leimuavat kierosilmät alkoivat palaa soihtuina. Tajusin ryömiväni heikoilla jäillä. Jättiläisen sammuttaessa silmiään soodavesiruiskulla yritin korjata tilannetta. - No enhän minä, mutta virkavalta... ja muut tielläliikkujat... sehän on vaarallistakin... johan tieliikennelakikin sanoo... - Fittanshandel och kukbärande ylletröja med farmor Thomas Wassberg, hän huusi nostaen lumilapion kokoiset kätensä ilmaan. Vilaukselta ehdin nähdä hänen käsivarteensa tatuoidun ankkurin.... ei, lihakoukun, jonka hakasesta valui verta, aivan kuin siitä olisi juuri poistettu jotain siihen väkivalloin ripustettua. Baarimikko jatkoi karjumistaan. - Tässä maailmankolkassa on vain yksi laki ja se on Erneston laki, hän huusi kitapurjeet levällään niin, että saatoin nähdä, mitä hän oli nauttinut lounaaksi, eikä se ollut retiisiä. - E-erneston laki, änkytin kysyvästi ja tunsin lattian tutisevan vakaiden jalkojeni alla. Baarimikko nojautui eteenpäin, virnisti koko puuttuvalla kalustollaan ja henkäisi tuskin kuuluvasti: - Ernesto "Papa-Che" Hemingway. Hän piti dramaattisen tauon. - Bromarvin musta surma, tuhansien järvien kivisimppu, ikiyön kuningatar. Näiden seutujen laki, herra, hidalgo, putkimies ja kerran vuodessa myös kiertävä joulupukki.

- Lausuiko joku nimeni, kuului silloin nurkasta kimeä ääni. Säpsähdin, sillä olin luullut meidän olevan kahden. Käännähdin karhumaisen nopeasti ja silmäni kiinnittyivät seinällä olevaan huoneentauluun. Tauluun oli ommeltu huolellisin ristipistoin kaksi toisiinsa lomittuvaa punaista sydäntä ja niiden alle oli kauniisti lihavoidulla fontilla kirjailtu teksti "Mitä siskompi, sitä..." Tekstin loppuosa peittyi pimeässä nurkassa istuvan miehen hiippalakin tupsuun. Siristin silmiäni, mutta en kyennyt erottamaan hämärässä muuta kuin pitkävartisen, savuavan maissipiipun, sekä seinää vasten nojallaan olevan hopeahelaisen Benelli M-1014 itselataavan pumpputoimisen taisteluhaulikon. Eturauhaseni supisteli villisti, kun nurkassa oleva mies, Papa-Che, jatkoi: - Istu pöytään, poikaseni, sillä tästä tulee vielä pitkä ilta - sinulle....

Miten käy sankarimatkaajamme? Onko Papa-Chen haulikko ladattu? Juodaanko ruotsinkielisellä alueella kuolleiden verta lehmien pääkalloista, kuten usein väitetään? Löytyvätkö Mikko Alatalon silmälasit koskaan? Mikä rimmaa sanan "siskompi" kanssa? Lue kiihkeä loppuratkaisu imitvitin maksullisesta osiosta.

Vain pyöveli verhoutuu häpeälliseen huppuun.

Samassa köydessä tuhannet; vialliset, vähävikaiset, viattomat.

Kuolemalla kuoleman voitti?

Hyvää uutta vuotta.