tammikuu 18, 2007

:: nimim. tuohtunut veronmaksaja

Vuonna 2004, Blogimaailman kambrikaudella, kirjoitin huume- ja hiuslakkahuuruisen manifestin jossa julistin suomalaisen verkkopäiväkirjailun voiman olevan kotikutoisuudessa ja omaleimaisen värikkäässä päiväkirjamaisuudessa. Vertasin blogeja punkin esiinmarssiin 70-luvulla, siihen oivallukseen, että kuka tahansa voi tuottaa materiaalia ilman portinvartijoita ja osaamisvaatimuksia.

Olen edelleen samaa mieltä.

Joskus on kuitenkin vaikea ymmärtää suomalaista blogikulttuuria, jonka omaleimassa seisoo jo aika vanhentunut päivämäärä. Verta on virranut maailman taistelukentillä jo pienen keskisuomalaisen tekojärven täytteeksi, mutta suomen blogimaisema on edelleen elovenatyttömäisen takavuotinen.

Oleellisilta osiltaan bloginäkymää hallitsevat samat tai samankaltaiset tuotokset kuin kolme vuotta sitten. Katsokaa vaikka blogilistaa. Se ei ehkä ole paras arvostuksen indikaattori, onpahan nyt vain koko lailla ainoa. Vaikka blogeja on listoillekin ilmestynyt tuhansittain, ei yksikään ole onnistunut löytämään sellaista tarttumapintaa, että sen voisi sanoa olevan laajasti merkittävä. Ei yksikään - se on aika vähän. Ja se on myös perin kummallista.

Joku voi sanoa, että kuten muutkin kulttuurin alueet, blogikulttuurikin on jo pirstoutunut niin pieniin alakulttuureihin, ettei mikään yksittäinen julkaisu voi enää saavuttaa elvis-efektiä - tulla seuratuksi yli lähimpien tonttirajojen. Minä en usko sitä. Jo Salakuunneltua.fi-sivun messiaaninen nousu hetkessä ylivoimaisesti Blogilistan tilatuimmaksi julkaisuksi todistaa, että ylhäällä on paljon ilmaa ja katto on kaikkea muuta kuin käsien ulottuvilla.

Eikä pidä käsittää väärin. Minä en nyt puhu suosiosta itseisarvona. En edes pidä Salakuunneltua-sivustoa blogina. Enkä kaipaa yhtäkään tabloidiblogia, joka sompailee yöelämässä ja kurkistelee Janinan hameen alle, mikä konseptina varmasti tuottaisi huomiota. Minä kaipaan loistavien olemassaolevien pienlehdyköiden oheen myös ammattitaitoisemmin, mutta intohimoisesti tuotettuja blogimuotoisia verkkojulkaisuja, joiden tehtävänä ei olisi kerätä lukijoita kaupalliselle paperijulkaisulle, vaan jotka olisivat olemassa, koska niiden on pakko olla.

Helsingin Sanomat marssi kotimaisen lehdistön pioneerina blogiareenalle pari vuotta sitten isoilla resursseilla varustettuna. Olin silloin hyvin skeptinen moista ajatusta kohtaan. Nyt, hieman vanhempana ja huomattavasti tyhmentyneenä, toivottaisin merkittävän valtalehden merkittävän blogin tervetulleeksi, mutta sellaista ei ole näkynyt. HS-blogeista muutama on toki osoittautunut elinvoimaiseksi, jopa raikkaaksi indiejulkaisuksi kuten monet muutkin suomalaiset blogit, mutta sitä Isoa Juttua, kusiaispesän kepittäjää, ei Hesarikaan ole onnistunut tuottamaan.

Sä sanoit mitä? Unto kuka? Niin, Perässähiihtäjä. Kyllä, politiikan toimittaja Unto Hämäläisen blogissa on kieltämättä monia sellaisia ominaisuuksia, jotka voisivat tehdä siitä blogikulttuurisestikin tärkeän: ajankohtainen aihe, kirjoittajana taitava, kokenut politiikan toimittaja, jolla on ainutlaatuinen näkemys omasta erikoisalueestaan sekä kyky ja halu kirjoittaa sitä vapaamuotoisesti. Perässähiihtäjä vain lankeaa samaan syntiin, johon kaikki muutkin HS:n ja muiden emomedioiden helmoista karisseet blogit, jotka voisivat olla aihepiirinsä ja osaamisensa puolesta merkittäviä: ne suhtautuvat ylimielisesti alustaansa. Toimittaja Hämäläinen jopa julkisesti myöntää vähäisen kiinnostuksensa blogimaailmaa kohtaan, jonka jälkeen hän ryhtyy kritisoimaan sitä. Suurten medioiden blogit tuntuvat usein kärsivän materiattomasta olomuodostaan siinä määrin, ettei niillä ole halua ottaa aitoa kontaktia ympäröivään todellisuuteen. Sen sijaan ne muodostavat oman, hermeettisen miniversuminsa, joka muistuttaa lopultakin vain painetun lehden väkinäistä jatketta. Tällöin saattaa todellakin tulla mieleen niinkin älyttömiä ajatuksia, kuin Julkisen sanan neuvoston sopimuksenvaraisen valvonnan ulottaminen internetkirjoituksiin.

Ja lopultakin, Merkittävä Blogi voisi mielellään olla yhteiskunnallinen vastavoima tai ainakin tasapainottaja valtamedian valitsemille painotuksille. Jotain sellaista, joka huomioitaisiin ja johon viitattaisiin yleisessä keskustelussa. Tiedossani on toistaiseksi vain yksi nk. hyvä yritys, kunnianhimoinen Vahtikoira, joka kuoli jo synnytyssaliin, oletettavasti ajankäytöllis-taloudellisiin komplikaatioihin.

Tällä hetkellä Suomessa on toki yksi jossain määrin laajempaa yhteiskunnallista kaikua resonoiva verkkojulkaisu, poliittinen satiiri Lehti, jolle soisi huomattavasti nykyistä suuremman huomion, mutta missä ne muut ovat? Ja mistä se johtuu? Rahastako? Vai pitääkö täällä kaikki tehä ite?

Siinä mielessä käännän takkiani aikaisemmasta, että luullakseni suomalaiselle blogikulttuurille tekisi ihan hyvää vähän kiinnostua omasta areenastaan; vaalia omaa ainutlaatuista mahdollisuuttaan olla osana uutta mediaa, jonka mahdollisuudet ovat aikamoiset. Joku näppärä voisi vaikka aloittaa editoimalla wikipedian kelvottoman blogit-hakusanan hieman kattavampaan muotoon ja poistamalla sieltä hävyttömän Blogispotti.fi:n mainoksen "aiheesta muualla" -osion piikkipaikalta. Vai onko joku sitä mieltä, että se on suomalaisen blogikulttuurin kärkimedia?

Sillä välin, toivotan kaikille suotuisia tuulia homoseksuaalisuuden kanssa kipuilussa, oman avioeron kartoituksessa, yleisessä perseeseen panemisessa ja muissa aiheissa, jotka tuntuvat aina herättävän suurimman innostuksen. Ne ovat tärkeitä asioita.

Muuten, ennustan vahvasti pekoniseksuaalisuuden ydintalven päättymistä ja huumoriblogien kukintojen raivokasta avautumista kilpaa kevään kanssa.

Ps. Jos olen väärässä tai muuten vain liikenteessä puusilmälasein, otan erittäin mielelläni vastaan korjaavia näkemyksiä linkein varustettuna.

Posted by mitvit at 12:11 PM | Comments (56)

tammikuu 10, 2007

:: isänmaamme vatsahapot, osa I

Tästä alkaa yksiosainen kirjoitussarja "Isänmaamme vatsahapot", jossa esitellään idyllisiä suomalaisia pikkukyliä. Ensimmäisessä osassa vierailemme hyvän omantunnon linnakkeeksikin kutsutussa Bromarvissa.

Siinä minä olin, Alahärmä-Jone, Suomen toiseksi paras anarkeologi, pyörittelemässä nakkikastikkeen ja teatteriveren ahavoittamissa sormissani borsalinoa, joka oli retkillämme peittynyt pysyvästi tomusokeripölyyn. Tuo uskollinen hattu, seikkailutoveri, elämänkumppani ja rekisteröity parisuhde, oli kokenut muassani niin Montezuman burritohelvetin kuin Ähtärin kotieläinpuistonkin; olimme yhdessä laskeneet Serenan vesiputoukset Stigalla Ramonesia hoilottaen, löytäneet Graalin maljan muovijäljennöksen Hotakaisen panttilainaamosta, haudanneet Mikko Alatalon siniset silmälasit syvälle ydiniskun kestävään peruskallioon sekä katselleet vanhan maailman seitsemästä ihmeestä tehdyn televisiodokumentin. Olimme siis nähneet kaiken ja kokeneet vielä enemmän. Minä ja ystäväni, hattuseni, kaksi väsynyttä vanhaa poikaa elämän illassa, matkalla auringonlaskuun vailla päämäärää tai sijaa mihin päänsä kallistaa, ainoana ilonamme vain toiselta puolelta paistettu muna jota myös häränsilmäksi kutsutaan sekä irc-gallerian sexy1mmät b3ib3t.

Tökkäsin hattua kyynärpäälläni. - Mitä vanha kuomaseni, tokaisin leikkisästi, mutta hattu ei vastannut, olihan se vain vanha ja rispaantunut vaatekappale. - Tehdäänkö taas se kiva juttu missä tarvitaan sinua ja Tummelia, kysyin kujeillen ja silmiäni vimmaisesti pyöritellen. Ennen kuin jäin vaille vastausta, vimmaisesti pyörivät silmämunani kirskahtivat ruosteisen onnenpyörän lailla ja pysähtyivät tuijottamaan ilmaisjakelulehden pikku-uutisia -palstaa. Tuo huolellisesti painomusteella painettu pieni uutinen sai veren virtaamaan kalkkeutuneissa suonissani niin kiihkeästi, että enimmät valuivat uudelleen vimmaisen pyörimisen aloittaneista silmistäni noroina pitkin ryppyistä kaulahelttaani aina kipeästi turvonneille rintarauhasilleni saakka.

- Perkele, huusin ainoan osaamani kirosanan, senkin Jörn Donnerin elokuvasta oppineena. - Katsopas tätä, hattu-kettu-kermalettuseni! Suomen könyämättömillä korpimailla, Hangon-Tammisaaren erämaassa huhutaan piilottelevan pahaisen kyläraiskan, jossa aika on pysähtynyt. Sanotaan että kukaan sinne uskaltautunut ei ole palannut takaisin - ainakaan yhtenä kappaleena. Hattu! Vedä itsesi korvilleni sillä me suuntaamme tutkimaan tutkimatonta! me suuntaamme Uudellemaalle!

Tuliterä JC 50 Q-7LKC hyväili jalkoväliäni ja tammikuun lempeä tuuli tuiversi kulmakarvoissani matkatessani highway viiskakkosta pitkin Salosta Tenholaan. Pysähdyin Perniössä huoltoasemalle tankatakseni hieman kakstahtistani sekä väräjävää sieluani. Tilasin vahvan italialaistyyppisen kahvikupposen, tuplana. Nautin sen hitaasti, hellästi, mutta määrätietoisen intohimoisesti haaveillen samalla edessä odottavista seikkailuista, jotka hyvinkin saattaisivat pitää sisällään horisonttihumppaa ja sapelitanssia. Näistä haavekuvista sain innoituksen lyhytproosakokoelmaani "Perniön Essolla espressolla" joka ilmestyy ensi keväänä hyvin varustetuissa ilmaisissa internetpalveluissa.

Saavuttuani Tenholan tienristeykseen, minut valtasi pahaenteinen, selittämätön tunne, miltei etiäinen. Risteyksessä seisoi lounaaseen osoittava kyltti, jossa luki "PUB & RESTAURANG BROMARF 20KM - ÄTA BÖR MAN ANNARS DÖR MAN". Äta ja bör -sanojen väliin oli joku tuhertanut sianverta muistuttavalla maalilla sanan "MÄNNISKOR", mutta ruotsia osaamattomana en häiriintynyt kyltistä. Sen sijaan toinen, pähkinäpensaan alta pilkottava kyltti, johon oli huolellisesti huopakynällä tekstattu sanat "KEN TÄSTÄ KÄY, SAA BARBIELTA PESÄÄ" lähetti kangistavat väristykset pitkin selkärankaa aina nivusiin saakka.

- Se ei pelaa, joka pelkää, lausuin ääni vain vähän vapisten ja muistutin mieleeni vuoden '02 Tangomarkkinat, jonne olin täyttymyksen löytääkseni joutunut seuraamaan Palaveri-pubissa tapaamaani Annikkia. Marita Taavitsaisen ylipirteät kuukasvot eivät ole vieläkään haalistuneet kauhu-unissani, mutta Annikin kanssa saavutettu lemmen ritarikunnan suurristi oli jokaisen myöhemmin niellyn zoloftpillerin arvoinen. Niin nostin raappahousuni, niistin nenän ruutupaitani hihaan ja käänsin peltiponini nokan kohti lounasta, kohti tutkimatonta Bromarvia.

Mitä lähemmäksi tuntematonta määränpäätäni pääsin, sitä kuoppaisemmaksi tie muuttui. Metsä ympärilläni kävi aina vain sakeammaksi, aivan kuin se olisi tihentynyt. Panin merkille tiessä alati toistuvat pitkät jarrutusjäljet, jotka eivät näyttäneet noudattavan kaistojen rajoja. Siellä täällä tien penkalla makasi tyhjiä oluttölkkejä ja puiden alaoksat tienvarsilla olivat katkeilleet oudosti. Olin kuullut vielä sivistyksen parissa ollessani, kuinka vieraat ja siten pahat kielet kuiskivat mitään aavistamattomasta näytelmähenkilöstä, joka oli eksynyt seudulle sydäntalvella 2007, eikä hänestä oltu kuultu sen koommin muualla kuin iltapäivälehtien lööpeissä. Kohautin olkapäitäni sillä isänperintöni, tutkimusmatkailijan veri, jota säilytin medaljongissa kaulassani, paloi kohti uusia seikkailuja.

Pian tuuli kantoi korviini etäistä mölinää ja moottorin jylinää. Ääni lähestyi ja juuri kun helpotuksekseni näin puiden lomasta pilkahtavan valomainoksen, sujahti ohitseni hurjaa vauhtia pahoin ruostunut vanha Toyota. Jouduin tekemään väistöliikkeen, menetin ajokkini hallinnan ja törmäsin päin ojanpiennarta. Corollan perävalot katosivat horisonttiin ja ohikiitävän hetken olin erottavinani hilpeätä naurua ja jotain etäisesti laulua muistuttavaa: "Sjung hopp faderallan lallan lej". Pudistin kuitenkin päätäni todeten aistimuksen naurettavaksi ja typeräksi.

Nousin ylös ja kävelin tien viereen äkkiarvaamatta vuotavan ampumahaavan lailla ilmestyneelle metsäaukealle. Edessäni nousi jyhkeänä kuin vanha tammi vanhasta tammesta rakennettu Honkarakenteen tammihuvila. Huvilan kuistin yläpuolella surisi ja paukkui valokyltti: PUB BROMARF. Vihdoinkin.

Astuessani kuistille tammilattia narisi muistuttaen ex-vaimostani. Ovi avautui vinkuen kuin Annikki lemmenyönämme ja sisältä pelmahti voimakas pinttyneen tupakan, keskikaljan, hien ja murskaantuneiden haaveiden löyhkä, joka toi mieleen edesmenneen äitini. Astuin sisään ja huikkasin tapani mukaan leppoisasti: - Terse! On ilimoja pirelly! - Tervetuloa muukalainen, kuului tiskin takaa matala, omituisella aksentilla lausuttu tervehdys. Savun keskeltä nousi kuin jäävuori sumusta näky, joka olisi kauhistuttanut Titanicin kapteeniakin: valtavan kokoinen kyttyräselkäinen baarimikko, jonka kieroista silmistä paistavan tyhjyyden alla roikkui puuttuvien hampaiden koloista käärmeen lailla hyökkäilevän kielen koristama hymyntapainen irvistys. - Tenholan vartiopisteestä jo soitettiinkin. Mitä asiaa kaupunkilaisjullilla? - Eiku vaan... toi... mopoon iskareita ja tähteeni kynttilänpätkää etsiskelen, vastasin ovelan itsevarmasti. - Jaa, totesi baarimikko kihnuttaen samalla korvakäytäväänsä pikkusormellaan. - Me kun että siviilikyttä... no, maistuuko matkamiehelle Bromarvin erikoinen?

Katseeni etsiytyi seinällä roikkuvaan banjoon ja mieleeni tulvahti Syvä Joki -elokuvan metsäläisten matkamiehelle tarjoama "erikoinen". En kuitenkaan näyttänyt pelkoani, sillä Avarasta Luonnosta olin oppinut, että villieläin vaistoaa sen välittömästi. - Ka, kuinkahan erikoinen mahtaa se erikoinen olla, jatkoin mattivanhasmaisen rennosti. Baarimikko hymähti, paiskasi tiskiin puolentoista litran oluttuopin, laski sen täyteen kuohuvaa kotimaista ja kaatoi viereen paukun kotipolttoista. - Ja huikalla, sihisi hän ikeniensä välistä. Aloin epäröidä. Moottorisahan ääni kaikui kaukaa lähimetsästä, ja kuulosti kuin sillä ei olisi sahattu puuta. Ääneni värähti hieman, kun vastasin: - Mahtaako sitä iljetä, kun on tuo ajoneuvokin...

PAM. Baarimikko läimäytti jättiläiskouransa tiskiin. - Jävla skitskalle, noita kun juot koko illan niin vasta sitten olet ajokunnossa, hän messusi. Baarimikon leimuavat kierosilmät alkoivat palaa soihtuina. Tajusin ryömiväni heikoilla jäillä. Jättiläisen sammuttaessa silmiään soodavesiruiskulla yritin korjata tilannetta. - No enhän minä, mutta virkavalta... ja muut tielläliikkujat... sehän on vaarallistakin... johan tieliikennelakikin sanoo... - Fittanshandel och kukbärande ylletröja med farmor Thomas Wassberg, hän huusi nostaen lumilapion kokoiset kätensä ilmaan. Vilaukselta ehdin nähdä hänen käsivarteensa tatuoidun ankkurin.... ei, lihakoukun, jonka hakasesta valui verta, aivan kuin siitä olisi juuri poistettu jotain siihen väkivalloin ripustettua. Baarimikko jatkoi karjumistaan. - Tässä maailmankolkassa on vain yksi laki ja se on Erneston laki, hän huusi kitapurjeet levällään niin, että saatoin nähdä, mitä hän oli nauttinut lounaaksi, eikä se ollut retiisiä. - E-erneston laki, änkytin kysyvästi ja tunsin lattian tutisevan vakaiden jalkojeni alla. Baarimikko nojautui eteenpäin, virnisti koko puuttuvalla kalustollaan ja henkäisi tuskin kuuluvasti: - Ernesto "Papa-Che" Hemingway. Hän piti dramaattisen tauon. - Bromarvin musta surma, tuhansien järvien kivisimppu, ikiyön kuningatar. Näiden seutujen laki, herra, hidalgo, putkimies ja kerran vuodessa myös kiertävä joulupukki.

- Lausuiko joku nimeni, kuului silloin nurkasta kimeä ääni. Säpsähdin, sillä olin luullut meidän olevan kahden. Käännähdin karhumaisen nopeasti ja silmäni kiinnittyivät seinällä olevaan huoneentauluun. Tauluun oli ommeltu huolellisin ristipistoin kaksi toisiinsa lomittuvaa punaista sydäntä ja niiden alle oli kauniisti lihavoidulla fontilla kirjailtu teksti "Mitä siskompi, sitä..." Tekstin loppuosa peittyi pimeässä nurkassa istuvan miehen hiippalakin tupsuun. Siristin silmiäni, mutta en kyennyt erottamaan hämärässä muuta kuin pitkävartisen, savuavan maissipiipun, sekä seinää vasten nojallaan olevan hopeahelaisen Benelli M-1014 itselataavan pumpputoimisen taisteluhaulikon. Eturauhaseni supisteli villisti, kun nurkassa oleva mies, Papa-Che, jatkoi: - Istu pöytään, poikaseni, sillä tästä tulee vielä pitkä ilta - sinulle....

Miten käy sankarimatkaajamme? Onko Papa-Chen haulikko ladattu? Juodaanko ruotsinkielisellä alueella kuolleiden verta lehmien pääkalloista, kuten usein väitetään? Löytyvätkö Mikko Alatalon silmälasit koskaan? Mikä rimmaa sanan "siskompi" kanssa? Lue kiihkeä loppuratkaisu imitvitin maksullisesta osiosta.

Posted by mitvit at 08:13 PM | Comments (18)

tammikuu 06, 2007

:: se ontompi

Kaikkihan tietävät, että jääkiekko turvottaa hampaita. Vanha kansa uskoi jopa, että jääkiekkoilijan oleillessa lähistöllä maito alkaa piimiä. Siksi en juurikaan hämmästynyt havaitessani outoja yhteyksiä aamun traagisissa uutisotsikoissa:

Posted by mitvit at 12:36 PM | Comments (1)