syyskuu 18, 2006

:: suomalainen satyyri

Maapallo, tuo maasta ja pallosta koostuva hupsu geoidi, jonka pinnalla tepastelee ns. possea, on ollut kuluneilla kierroilla taas aika kumma paikka hengitellä. Silloin on hyvä kokoontua nuotion äärelle ja kertoilla tarinoita, joiden tapahtumilla ja henkilöillä ei ole minkäänlaisia, korostan, ei minkäänlaisia vastineita todellisuudessa.

Eräänä ajanhetkenä maapallon Suomi-nimisessä keinotekoisesti rajatussa pinnanpalasessa koitti, kuten niin usein ennenkin, hetki jolloin juuri se pieni palanen kääntyi aurinkoa kohti. Aamuauringon ensimmäisten säteiden osuessa erääseen pienen pieneen ikkunaan, Suomi-palasen sosiaalinen ja demokraattinen sisäministeri heräsi, asteli peilin eteen ja vilkaisi ujosti ympärilleen. Todettuaan olevansa yksin hän röyhisti rintaansa, otti yrmeän ilmeen ja lausui peilille: "my name is Borderhill. Gary Borderhill". Selvästi tyytyväisenä näkemäänsä sisäministeri rypisti kulmakarvojaan, liitti etusormet yhteen, osoitti peiliä ja jatkoi kuiskaten: "freeze, motherfucker. Borderhill is my name and overkill is my game. You have the right to remain silent... and that's about it". "Eivät menneet kielikurssit hukkaan" hän naurahti, pyyhki touhutipan nenänpäästään ja tarttui puhelimeen.

Samaan aikaan toisaalla pieni ryhmä vallankumouksellisia heräsi vallatusta talosta ravistellen kohmeisia päitään. Tämä vaarallinen maanalainen armeija, "Dongzhoun kiljupääkotkat", oli jo pitkään herättänyt kauhua ja hämmennystä ympäri järjestäytynyttä yhteiskuntaa mm. värjäämällä keesinsä punaiseksi ja ottamalla intiimilävistyksiä - "intsariläväreitä" kuten termi oikeaoppisesti kuului. Se oli kuitenkin ollut vain valmistautumista Lopulliseen Iskuun, sillä tänään oli vihdoin koittanut Suuri Päivä. Pitkään oli pohdittu iskun teemaa. Aluksi vahvoilla oli ollut Jenni "pissa" Jennin slogan "toverit, poistakaamme maailmasta nälänhätä työntämällä peukalo perseeseen ja Mannerheim oli homo", mutta Vittu-Laten kompakti luonnehdinta "Vähintä mitä me yhdessä voimme tehdä Kiinan pienviljelijöiden ja hikipajojen työläisten tukemiseksi on tuoda edes hieman sekasortoa myös Helsingin kaduille" vei lopulta voiton. Rautaputki, pesäpallomaila, pikahiiva ynnä muut kauneudenhoitotuotteet pakattiin huolellisesti reppuihin. Tämän jälkeen siirryttiin tärkeään valmistautumisvaiheeseen. "Sanottakoon meistä mitä tahansa, mutta siitä ei tingitä, että tärkeät hommat hoidetaan aina uskottavasti kännissä", totesi karismaattinen johtaja Jekke Vaara pistäen pullon kiertämään ennenkuin kukaan ehti huomata, ettei anarkisteilla ole johtajaa.

Poliisiasemalla pirahti. "Batmanilla, Batman puhelimessa", vastasi poliisimestari Gifu silmää iskien. Mestarin ilme vakavoitui kuitenkin nopeasti: "anar... aktivitsi...töhry... kaaos...ikkuna voi särkyä... herrajee, Kari, kauheaa on. Niin... koko laillinen yhteiskuntajärjestys, Suomen maine, euroviisut ja tilliliha vaakalaudalla, kyllä. Mitä se Kiinan pääministerikin sanoo. Mitä? Ainakin kaksikymmentä? no perkele, Kartsa, pannaan kolmesataa..., joo. Kyllä, toki, rajavartiolaitos, joo. Rautasaapas... ehhehe... Kari älä huoli, tomaattimurskaa kutsutaan kiinteäksi ennen kuin ilta kääntyy yöksi". Poliisimestari sulki puhelimen, suoristi kravattinsa ja puhalsi pilliin. Aseman kellarissa suuret metalliovet avautuivat sihisten ja sisältä purkautui jotain kauheaa. Sen jälkeen kaapista astui joukko kiiltävähaarniskaisia JouHa-robotteja. Poliisimestari vinkaisi ihastuksesta kuin sopuli jyrkänteellä; vihdoinkin todellinen voimannäyttö, järjestäytynyttä teräksenlujaa pakkovoimaa puhtaimmillaan. Loppuu se reinikais-vittuilu. Joukon johtaja astui poliisimestarin eteen. " Khhh, jou, ha, kuinka voin palvella, oi kunnioitettu keisari Gifu?", kuului robotin sisältä ääni, joka toi etäisesti mieleen wc-pönttöön pudonneen James Earl Jonesin.

Ja ilta koitti, kuten niin usein aikaisemminkin. Nykytaiteen museon eteen oli kokoontunut sekalainen joukko kaupunkilaisia ja turisteja. Hieman sivummalla seisoskeli ryhmä uskottavan näköisiä hip-hop -artisteja huppareissaan valokuvia napsien. "Ei olla mitään agentteja, eikä ainakaan Supon agentteja, chill out, dude" toisteli yksi taiteilijoista ohikulkijoille, vaikkei kukaan edes kysynyt. "Vanilla Ice is da meanest muthafucka in da hood, yo" riimitteli toinen kuvatessaan epäilyttävää koiranulkoiluttajaa. Myös muutama iltakävelyllä ollut mummoanarkisti sekä pari kansanedustaja-hulinoitsijaa arkistoitui SD-muistiin. Kaikki näytti kuitenkin vielä rauhalliselta ja taskulämmin kotiviini poltteli mukavaa nostetta Kiljupääkotkien vallankumouksellisissa suonissa.

Äkkiarvaamatta temppelin esirippu repesi, HKL:n joukkoliikennevälineet tukkivat poistumistiet - mikä ei sinänsä ollut kaupungissa hämmästyttävää - ja tyhjästä ilmestyneet JouHa-robotit piirittivät alueen täydellisesti. "Khhh, Kukaan ei poistu. Hajaantukaa. Kaikkien, jotka eivät välittömästi poistu, voidaan katsoa olevan yhteiskunnan vihollisia ja heidät tullaan ampumaan, toistan, ampumaan aamunkoitteessa, khhhh", kärisi James Earl Jones megafoniin. Kaikki olivat syvästi ymmällään, sillä he eivät tienneet, että James Earl joukkoineen oli ohjelmoitu antamaan ristiriitaisia komentoja sekä hahmottamaan kokonaistilannetta huonosti. Jarno, 15, rippikoululainen, yritti totella komentoa ja lähestyi JouHa-rivistöä. Kuului äänekäs "humps, naps" ja Jarno totesi makaavansa kolmen robotin alla nippusiteissä. "Hasta la vista, baby", kaikui pienestä kaiuttimesta metallin sisältä.

Tätä Kiljupääkotkat olivat odottaneet. Nyt olisi aika ottaa järeät aseet käyttöön. "Vitun homot", kiljaisi Jekke Vaara ja laski pari etäisesti karatepotkua muistuttavaa ilmatossutusta kohti JouHa-rivistöä. Pissa-Jennin sydän hakkasi kuin Texasin takametsien punaniska vaimoaan, kun hän nakkasi tyhjän keskiolutpullon robotin kilpeen. "Homot", Jenni kiljaisi ja väänsi irvokkaan hymy-yritelmän puutuneille kasvoilleen. "Vittu!", säesti Anar-Kaitsu taaempaa avainketjua heilutellen. Ympärillä ihmiset katselivat toimintaa ymmällään ja aika lailla peloissaan.

Komentokeskuksessa Poliisimestari Gifu teki tilannearvion käytettävissä olevan tiedusteludatan perusteella. "Joo, nyt näyttää pahasti siltä, että meillä on vastassa toistakymmentä yhdellä pesäpallomailalla ja muutamilla tyhjillä pulloilla raskaasti aseistautunutta, keski-iältään kuustoistakesäistä maailmantuskaa potevaa humalaista nuorta" hän totesi posket hehkuen ja läsnä olevat saattoivat kuulla, kuinka kokeneen poliisimestarin sisäinen kalkyyli läheni tulostetta. "Vittu pidätetään kaikki!", Gifu hihkaisi. "Ihan kaikki vaan nippusiteisiin, marskin patsaskin vaan alas irvistelemästä ja kamarille, ja hakekaa se Arhinmäen-punikki vaikka kotoaan putkaan, jos ei satu olemaan paikalla".

Ja niin kävi, että kaikki, siis ihan kaikki, kärrättiin pahnoille. "Hasta la vista, baby, khhhh" kaikui moniaana ilmassa, kun poliitikko, joka uskalsi esittää kysymyksen, lyötiin nippusiteisiin. Ja se Hermes-vallankumoushuiviin sonnustautunut lentoemäntä. Ja se lentokentälle kiirehtinyt turisti. Ja se suuren päivälehden kuvaaja. Ja se baariin jonottanut liikemies. Vain muutama yli ysikymppinen, sekä yksi kolmevuotias vallankumoustaistelija päästettiin saartorenkaan läpi sen jälkeen, kun heidät oli ensin kuvattu, kopeloitu ja vittuiltu läpikotaisin.

"Hasta la vista, khhh, Kokoontumisvapaus mun perse", kuultiin erään epäkuntoon menneen robotin lausuvan hetkeä ennen kuin itsetuhomoodi kytkeytyi päälle ja robotin pää räjähti.

Illalla pienen Suomi-palasen pieni sisäministeri painoi päänsä rauhallisesti maastokuvioidulle tyynyliinalle. "Kaikki sujuu suunnitelmieni mukaan", hän naurahti. "Loppuu se turha ilmaiseminen. Kansalaiset taputtelevat olalle hyvästä ja jämäkästä toiminnasta eikä kukaan muista niitä asiallisia mielenilmauksia. Sitä paitsi, aina roiskuu kun rapataan. Jos nyt pidätettiinkin toistasataa kansalaista, joista suurimmalla osalla ei ollut mitään tekemistä minkään kanssa, niin yhdessäkään ikkunassa ei ole naarmun kuprua. Ennaltaehkäisy, se on poikaa. Oikeudet, hmph. Tässä maassa on vain yksi oikeus ja sen nimi on Borderhill. Gary Borderhill - omistajan asialla jo vuodesta 2003. Ravistettuna, ei sekoitettuna".

Silloin vuoteen toiselta puolelta kuului Nokian yhteistyösuhde- ja yhteiskuntavastuujohtaja, Suomi-Kiina kauppayhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Veli Sundbäckin ääni: "Kartsuli, saadaanhan me sitten kohta lukea niitä työntekijöiden sähköposteja ja ehkä ihan pikkuisen seurata myös teletunnistetietoja?"

"Tottakai, veliseni. Mutta muista, pieni pala kerrallaan. Nakerretaan pikkiriikkinen muru kerrallaan, ettei kukaan huomaa. Demokratia on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, vai mitä?"

"Ja peltopyy päärynäpuussa", laulaa lurautti sängyn alla ydinluuta järsivä poliisimestari Gifu.

"Rakastellaanko?"

"Rakastellaan, mutta sammuta valot, ettei kukaan huomaa."

...

...

"Kartsa-partsa. Uskooko ne oikeasti, että poliisi hävittää kaiken esitutkintamateriaalin?"

Posted by mitvit at 01:17 PM | Comments (10)

syyskuu 05, 2006

:: Fuck? Si!

Kun liikkuu riittävästi oikeissa - tai väärissä - paikoissa, saattaa maailmasta saada kovin toisenlaisen kuvan kuin Avotakkaa lukemalla. Suomalaiset liikemiehet ja muut oman elämänsä sankarit tuntuvat yllättävällä prosentilla viihtyvän 12-vuotiaiden tyttöjen hyvässä seurassa niin rajan takana kuin kaukaisemmassa idässä. Homoskenessä ei myöskään ole mitenkään tavatonta käydä "thaipojilla hoidossa" - eikä asiaan useinkaan suhtauduta edes erityisen häveliäästi. Haluamatta aiheettomasti leimata ketään, olen oppinut poistamaan varmistimen siinä vaiheessa, kun suomalainen mies julistautuu suureksi Thaimaan ystäväksi ja kertoo lomailevansa Pattayalla jopa useita kertoja vuodessa.

Suomen kielestä ei löydy adjektiivia kuvaamaan, minkä kokoisia ja värisiä genitaalipaiseita toivon näiden herrasmiesten peilistä heijastuvan, joskin surkeana, vajavaisena pyrkimyksenä kuvittuu mieleen kiimaisen naaraspaviaanin perse.

Tuoreet uutiset kertovat, että ennätyslukuiset sankarimatkaajat kantavat kalsareissaan kotiin muutakin kuin rantahiekkaa. Nämä monilahjakkuudet saattavat jopa maksaa ekstraa päästäkseen liukastelemaan paljaalla. Tässähän ei olisi mitään ongelmaa, jos kyseessä olisi vain luonnon keino rankaista tyhmää, mutta kun ystävämme avaruudesta jakavat lahjojaan eteenpäin, aletaan liikkua rankoilla rajoilla.

Minulla oli suuri ilo saada hiljattain isännöidä Suomessa vieraillutta ystävääni Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Vain hieman yli parikymppinen, olemukseltaan ja käytökseltään perin miellyttävä nuori mies herätti ansaittua huomiota suomalaisten nuorten ja ei-enää-niin-nuorten naisten keskuudessa, missä ikinä liikuimmekaan. Täytyy myöntää, että olin silti hieman hämmästynyt suomalaisten yöperhosten eksotiikanjanosta - röyhkeimpiä kun sai pudistella hihoista ja alati kohteliaan ystäväni puhelinmuistio täyttyi Jenneistä ja Janinoista nopeammin kuin ehtii sanoa "kaksikymmentäneljämiljoonaaviisisataatuhatta hiv-positiivista".

Kuten kuka tahansa nuorukainen, parhaassa pariutumisiässä oleva ystäväni ei toki ollut kulttuurivaihtopyrkimyksistä pelkästään pahoillaan. Kun kiehuvaan hornanhormonikeitokseen lisätään tunnetusti huomattavan kursailemattomat ja päihdepoliittisesti vapautuneet opiskelijaneidot, sana "fuksi" saa uudehkon merkityksen.

Useimmiten ei tapahtunut mitään, sillä vastuullisen isännän, vanhemman miehen ja kolmannen pyörän ominaisuudessa läsnäolollani oli jo sinällään kaikkia osapuolia rauhoittava vaikutus, vaikka en toki kauniita rakkauden töitä vastustakaan.

Aina en tietenkään voinut tai halunnut toimittaa läsnäolevan isännän virkaa ja yllyin erään illan ja yön jälkeen utelemaan, josko maailman kauneus olisi lemmenleikkien seurauksena hippusen lisääntynyt. Ujon myönteisen vastauksen saatuani, joskus melko suorasanaisena, jatkoin puoliksi kysyen, puoliksi todeten, että kumiukkokin se oli varmaan pelannut omalla puolustuspaikallaan. Suuri oli hämmästykseni ja mittaamaton suuttumukseni, kun hieman häpeillen huulien välistä puristui englanninkielinen vastine sanalle "ei" sekä epämääräistä selittelyä.

Arvon lukija saa uskoa, että ystäväni sai tavata piilevän luennoitsijaminäni ja epäselväksi ei jäänyt edes ohikulkijoille, mitä ajattelen lateksivapaista kertalemmentöistä.

Silti minua jäi erityisen paljon vaivaamaan suomalaisosapuolen tilastollisesti ilmeisen epäainutlaatuinen vapautuneisuus, jota ei selitä edes yökerhon siiderimyynnin piikki.

Tiesitkö, että jos saat eteläisessä Afrikassa matkaillessasi vuotavan avohaavan, kukaan ei tule auttamaan sinua. Jopa ystäväsi pakenevat luotasi turvallisen matkan päähän. Ja siihen on syynsä.

Että terveisiä vaan sinne suurehkon kaupungin suurehkoon yliopistoon: taatusti ihanan partnerisi kotimaassa HI-virusta kantaa noin 20% aikuisväestöstä - joka viides. Niin, lemmenyönne ei ollut AIDS-lottoa, ei. Suhmurointi ei ollut edes AIDS-voittajavetoa. Ikimuistoinen kahden yksinäisen laivan kaunis kohtaaminen tähtikirkkaassa yössä oli AIDS-pitkävetoruudun täyttämistä kahden melko tasaväkisen joukkueen kohdalta. Yks-risti-kaks. Venäläistä rulettia kahdella luodilla. Jos et tiennyt, kannattaisi tietää. Jos tiesit, olet rohkea nainen.

Alussa mainittujen hanurimatruusien kohdalla muutospyrkimykset valunevat Sortavalan saveen ja Pattayan rantahiekkaan, mutta jälkimmäisissä tapauksissa tyhmyydestä voi yleensä parantua.

Lienee harvoja hientäyteisempiä hetkiä, kuin viikkojen odottelun jälkeen soittaa pelko poimuissa terveysasemalle kysyäkseen HIV-testin tuloksia. Kuivakkaa hoitajaa kuunnellessa menevät melko äkkiä positiiviset ja negatiiviset sekaisin. Toivottavasti, arvon akateeminen, olet kokenut sen. Toivottavasti tulos oli negatiivinen. Ja toivottavasti opit jotain. Minä opin kerrasta.

Posted by mitvit at 01:28 PM | Comments (15)

syyskuu 04, 2006

:: omituista höpöttelyä

Siinä minä olin, pohtimassa ikiaikaista kysymystä, jos rap-artisti toteuttaessaan riimitaidettaan räpäyttää, voidaanko drag-artistin esitystä luonnehtia termillä drägäyttää, kun äkkiä huomasin, etteivät tällaiset nettipäiväkirjat kirjoitukaan vaivattomasti itsestään, kuten olin kuvitellut ja sisarjulkaisuja luettuani päätellyt. Vaan kun kaikki ajatusenergia kuluu kaljamahan sisään vetämiseen, niin ei siinä paljon ehdi.

Toisaalta maailmassa, jossa on keksitty tulitauko joka pitää todella hyvin mitä nyt helvetisti paukkuu koko ajan, ei liene kirjurilla mihinkään kiire.

Parasta, mitä marginaalijournalisti voi vallitsevassa maailmantilanteessa tehdä ilman housuja, on tietysti kritisoida ironisen älykkäästi Helsingin Sanomia. Sanomatalon aamupalaverissa on ilmeisesti annettu mahtikäsky kiristää vittuiluruuvia ja toimittajat työstävät käskettynä. Kirkkaan genitaalihelmen pusersi esimerkiksi toimittaja Anne Moilanen Sunnuntaisivuilla 27.8. Moilasen ajatus kulki oletettavasti jotenkin radalla "lapsiperheille ei nyt jaksa vittuilla, mutta koiraihmiset ovat jokseenkin yhtä herkkäperseitä, että eiköhän pukata moilashyvää siihen suuntaan" ja imaisi pimeyden ytimestä kirjoituksen "Mopsin silmät", kolumnin täysin vailla pointtia. Areena on Annen:

"Takavuosien Kummeli-tv-sarjassa esitettiin kerran viisu, jossa laulettiin rumista ihmisistä. Viisun mukaan rumat ihmiset a) ovat turhia ja b) voisivat mennä kotiin. Panettelu on tietenkin täysin kohtuutonta. Rumuus ei ole ollenkaan pahinta, mitä ihminen voi olla. Pahinta on, jos on niin sanotusti koiraihminen."

"Tyypillinen tapaus on kolmenkympin ylittänyt lapseton nainen. Parinvalintaruljanssi on alkanut kyllästyttää, mutta jostain hellyyttä olisi saatava. Koira on ongelmaan täydellinen ratkaisu. Se rakastaa ehdoitta, on riippuvainen omistajastaan eikä, mikä tärkeintä, väitä vastaan."

"Syvimmiltään koiraihmiset ovat kyvyttömiä tulemaan toimeen toisten ihmisten kanssa. Joskus harvoin koiran kanssa eläminen voi olla tietoinen valinta - silloin kyse on vapaaehtoisesta luovuttamisesta."

"On hyvä, jos koira on iso. Silloin se tietää olevansa koira, eikä sen tarvitse koko ajan räksyttää muille olemassaolonsa surkeutta. Lisäksi on sympaattista, jos koira on rehellisesti sekarotuinen - niillä on vähiten rotuun liittyviä ongelmia - ja nimenä on vaikkapa Ransu eikä joku Tsippaduijaa Herranterttu III."

Huumorilla vaahdotettu sarkasmi on vaikea laji. Ihmettelen kovin, jos koiraihmiset eivät ole jo päivystäneet toimittajan oven takana kakkapusseineen tai vähintään avanneet nettiaddressia, jossa kehotetaan boikotoimaan varmuuden vuoksi myös New York Timesia, Martti Ahtisaarta, reilun kaupan banaaneja ja Mustanaamiota. Toisaalta, miksei Hesarissakin saisi harjoittaa vihabloggausta, sehän lähentää mukavasti vahvan upeaa kansalaisjournalismia ja fasistisen pahaa valtamediaa.

Parasta mitä verkkomerkitsijä voi tehdä päivän Hesarista taitellut paperihousut jalassa, on tietenkin kritisoida älykkään terävästi Hesarin aikuisille pissik urbaaneille aktiiveille segmentoimaa Nyt-liitettä. Nyt-liite on vienyt vittuilujournalismin aivan uudelle tasolle: lähes kaikki Nytin jutut kusevat kohteitaan silmään aina pitkistä artikkeleista NytTen-listalle.

Höyhenenkeveänä esimerkkinä, hätkähdin höyhenenkeveästi, kun reilu kuukausi takaperin toimittaja Ville Similä luonnehti esikoiskirjailijasta (en muista nimeä) tehdyssä asiajutussa (linkkiä ei löydy) kirjailijan olleen aikaisemmin ammatiltaan "mainospelle". No sattuuhan näitä, ajattelin. Sehän on vain sellaista veljellisen hellää media-alan sisäistä pikkupiruilua. Kuitenkin, peräkarvani toimittivat kummastuksellisen uusioerektion, kun 18.8. ilmestyneessä arvostelussa elokuvasta Unelmista totta – jos luoja suo Similä lataa vailla varmistusta toistamiseen:

"Jo ensiminuuteilla näkee, että [ohjaaja] Chamdin on mainospelle ja palkittu musiikkivideo-ohjaaja. Kerronta perustuu pikkunäppäriin kuvallisiin oivalluksiin."

Odotankin jännityksensekaisella jännityksellä, milloin Nyt-liitteen lehtineekerit keksivät kirjoittaa sivarihomoista, lisätukea vinkuvista opiskelijanplantuista, puolikiihkeästä papinperkeleestä, tai maalaistollojen EU-tukiaisista. Kuplii alla: bloggaajanörttö, paskaduunarisairaanhoitaja, poliitikonketale, ranskalainen himonussija. Se olisi meinaan veikeätä se.

Ei toki pidä käsittää väärin: mainospelle on tietenkin mainospelle vaikka voita markkinoitais. Kuitenkin olen ajatellut, että moiset luonnehdinnat kuuluvat - jälleen - pikemminkin tänne kansalaisjournalistiselle sektorille, missä tasapuolisuus ja tyylitaju eivät kuulu julkaisuperusteisiin. Mutta olenkin ollut väärässä! Arvoisa HS:n/Nyt-liitteen päätoimittaja, voit pitää tätä siis työhakemuksena. Erikoisosaamisalueisiini kuuluvat paskat puujalat, perusteeton mustamaalaaminen, merirosvousta enteilevä kiroaminen, seksuaalisesti värittyneet kielikuvat ja epä-älyllinen nimittely. Olen suorittanut myös vähemmistöjen kiusaamisen kurssin ja maassa makaavan potkimisen näyttökokeen. Yst. vast. mitvitin toimitukseen nimim. mitvit.

Vaan jos ovat olleet toimittajat hupaisia, eivät mainospellet jää kakkosiksi, eivät vaikka kakkonen onkin trendikkäästi ykkönen. Meitä Helsingin rautatieasemalla päivin öin hengailevia ovat kuluneina viikkoina viihdyttäneet Dressmann-vaatekaupan miesmallien kivitalonkokoiset kivespussit. Kun luonnollista kyklooppikokoa olevat, puuvillaan pakkautuneet penikset heiluvat silmien edessä stillinä ja videotaululta, ei voi olla tuntematta oloaan melko homoksi - mikä ei ole toki pelkästään huono asia. Tasapuolisuuden vuoksi on todettava, ettei H&M -nuorisovaateketjun vuotuinen tappajamelonien kosto bussipysäkeillä lämmitä yhtään enempää.

Klovneriaansa seonneet mainostajat eivät ole myöskään halunneet kätkeä sitä valitettavaa tosiseikkaa, että lähinnä vaginaalisista ansioistaan tunnetun, monilahjakkaan Paris Hiltonin tissit ja perse ovat ilmestyneet myös äänitemuodossa. Tämän asuntovaunualueen kahdeksanneksi sievimmän mutta kevyesti anteliaimman neidon joka torvesta tuputettu audiovisuaalinen kokonaistaideteos on - kiitos maailma - kuitenkin flopannut pahasti, mikä on ymmärrettävää, koska me kaikki olemme nauttineet Parisin vinkunasta jo kotivideomuodossa - vai mitä jätkät? Amatööripornoa jätkät, hehe? Rahvaanomaisuus kun ei ole rahasta kiinni.

Ihmisille, joista Hilton on kiinnostava, koska Hilton on kiinnostava, on onneksi olemassa Suomessakin oma verkkoatrium, jonne ilokseni ja ahdistuksekseni törmäsin. Merkillä on väliä - aitojen brandifriikkien portaali. Ahhahhahhahaaa. Ketunhuulet, kuka näitä keksii? Lienee joku mainospelle, vai mitä, Similän Ville? Tai siis, kertokaa minulle kuinka jauhovapaa kulutushysteerikko pitää olla, että kykenee housuihin kusematta lukemaan lauseen:

"Tämän syksyn lookiin kuuluvat tuuheat kulmakarvat ja pureskellun punaiset huulet, viime syksynä meininki oli aivan muu."

MOV-sivustoa tutkaillessa hyvän olon tumaketta hivelee toki se, että sivuston keskustelufoorumi on eläväinen kuin joulupukki juhannuksena ja foorumin vähäistä, mutta sitäkin terävämpää kirjoittajakuntaa luonnehtii liikuttava yksimielisyys siitä, että yhdyssanoja nyt vaan ei kirjoiteta yhteen ja hankala ks -kirjainyhdistelmä on luontevinta korvata x:llä.

Tästä syystä - muun muassa - minä rakastan suomalaisia ja erityisesti suomalaisia naisia. Vaikka henkarihengari kuinka inisisi huulipunasta, feminismin paskuudesta ja korkokengistä, me emansipoituneet pohjoisen pottunokat viritämme tyynesti Vuittonit verkkopainoiksi, nimeämme Mansikin vasikan Blahnikiksi ja keskitymme häpeämättä meille tärkeisiin asioihin. Heja, sosialidemokratia!

Edellistä sivuten, luin jostain, että jos lapset puettaisiin Aqua-kuosiin, Mac-käyttäjistä tulisi pedofiilejä. Vaikka vitsi oli karu ja epäkorrekti, eikä sitä paitsi edes omani, se huvitti kovin. Vaikka yleensä nauran vain omille jutuilleni. Paitsi etten. Pekonimakkara.

Ensi keväänä ehkä koherentimpi kirjoitus jostain oikeasta aiheesta.

Posted by mitvit at 02:05 PM | Comments (4)