syyskuu 04, 2006

:: omituista höpöttelyä

Siinä minä olin, pohtimassa ikiaikaista kysymystä, jos rap-artisti toteuttaessaan riimitaidettaan räpäyttää, voidaanko drag-artistin esitystä luonnehtia termillä drägäyttää, kun äkkiä huomasin, etteivät tällaiset nettipäiväkirjat kirjoitukaan vaivattomasti itsestään, kuten olin kuvitellut ja sisarjulkaisuja luettuani päätellyt. Vaan kun kaikki ajatusenergia kuluu kaljamahan sisään vetämiseen, niin ei siinä paljon ehdi.

Toisaalta maailmassa, jossa on keksitty tulitauko joka pitää todella hyvin mitä nyt helvetisti paukkuu koko ajan, ei liene kirjurilla mihinkään kiire.

Parasta, mitä marginaalijournalisti voi vallitsevassa maailmantilanteessa tehdä ilman housuja, on tietysti kritisoida ironisen älykkäästi Helsingin Sanomia. Sanomatalon aamupalaverissa on ilmeisesti annettu mahtikäsky kiristää vittuiluruuvia ja toimittajat työstävät käskettynä. Kirkkaan genitaalihelmen pusersi esimerkiksi toimittaja Anne Moilanen Sunnuntaisivuilla 27.8. Moilasen ajatus kulki oletettavasti jotenkin radalla "lapsiperheille ei nyt jaksa vittuilla, mutta koiraihmiset ovat jokseenkin yhtä herkkäperseitä, että eiköhän pukata moilashyvää siihen suuntaan" ja imaisi pimeyden ytimestä kirjoituksen "Mopsin silmät", kolumnin täysin vailla pointtia. Areena on Annen:

"Takavuosien Kummeli-tv-sarjassa esitettiin kerran viisu, jossa laulettiin rumista ihmisistä. Viisun mukaan rumat ihmiset a) ovat turhia ja b) voisivat mennä kotiin. Panettelu on tietenkin täysin kohtuutonta. Rumuus ei ole ollenkaan pahinta, mitä ihminen voi olla. Pahinta on, jos on niin sanotusti koiraihminen."

"Tyypillinen tapaus on kolmenkympin ylittänyt lapseton nainen. Parinvalintaruljanssi on alkanut kyllästyttää, mutta jostain hellyyttä olisi saatava. Koira on ongelmaan täydellinen ratkaisu. Se rakastaa ehdoitta, on riippuvainen omistajastaan eikä, mikä tärkeintä, väitä vastaan."

"Syvimmiltään koiraihmiset ovat kyvyttömiä tulemaan toimeen toisten ihmisten kanssa. Joskus harvoin koiran kanssa eläminen voi olla tietoinen valinta - silloin kyse on vapaaehtoisesta luovuttamisesta."

"On hyvä, jos koira on iso. Silloin se tietää olevansa koira, eikä sen tarvitse koko ajan räksyttää muille olemassaolonsa surkeutta. Lisäksi on sympaattista, jos koira on rehellisesti sekarotuinen - niillä on vähiten rotuun liittyviä ongelmia - ja nimenä on vaikkapa Ransu eikä joku Tsippaduijaa Herranterttu III."

Huumorilla vaahdotettu sarkasmi on vaikea laji. Ihmettelen kovin, jos koiraihmiset eivät ole jo päivystäneet toimittajan oven takana kakkapusseineen tai vähintään avanneet nettiaddressia, jossa kehotetaan boikotoimaan varmuuden vuoksi myös New York Timesia, Martti Ahtisaarta, reilun kaupan banaaneja ja Mustanaamiota. Toisaalta, miksei Hesarissakin saisi harjoittaa vihabloggausta, sehän lähentää mukavasti vahvan upeaa kansalaisjournalismia ja fasistisen pahaa valtamediaa.

Parasta mitä verkkomerkitsijä voi tehdä päivän Hesarista taitellut paperihousut jalassa, on tietenkin kritisoida älykkään terävästi Hesarin aikuisille pissik urbaaneille aktiiveille segmentoimaa Nyt-liitettä. Nyt-liite on vienyt vittuilujournalismin aivan uudelle tasolle: lähes kaikki Nytin jutut kusevat kohteitaan silmään aina pitkistä artikkeleista NytTen-listalle.

Höyhenenkeveänä esimerkkinä, hätkähdin höyhenenkeveästi, kun reilu kuukausi takaperin toimittaja Ville Similä luonnehti esikoiskirjailijasta (en muista nimeä) tehdyssä asiajutussa (linkkiä ei löydy) kirjailijan olleen aikaisemmin ammatiltaan "mainospelle". No sattuuhan näitä, ajattelin. Sehän on vain sellaista veljellisen hellää media-alan sisäistä pikkupiruilua. Kuitenkin, peräkarvani toimittivat kummastuksellisen uusioerektion, kun 18.8. ilmestyneessä arvostelussa elokuvasta Unelmista totta – jos luoja suo Similä lataa vailla varmistusta toistamiseen:

"Jo ensiminuuteilla näkee, että [ohjaaja] Chamdin on mainospelle ja palkittu musiikkivideo-ohjaaja. Kerronta perustuu pikkunäppäriin kuvallisiin oivalluksiin."

Odotankin jännityksensekaisella jännityksellä, milloin Nyt-liitteen lehtineekerit keksivät kirjoittaa sivarihomoista, lisätukea vinkuvista opiskelijanplantuista, puolikiihkeästä papinperkeleestä, tai maalaistollojen EU-tukiaisista. Kuplii alla: bloggaajanörttö, paskaduunarisairaanhoitaja, poliitikonketale, ranskalainen himonussija. Se olisi meinaan veikeätä se.

Ei toki pidä käsittää väärin: mainospelle on tietenkin mainospelle vaikka voita markkinoitais. Kuitenkin olen ajatellut, että moiset luonnehdinnat kuuluvat - jälleen - pikemminkin tänne kansalaisjournalistiselle sektorille, missä tasapuolisuus ja tyylitaju eivät kuulu julkaisuperusteisiin. Mutta olenkin ollut väärässä! Arvoisa HS:n/Nyt-liitteen päätoimittaja, voit pitää tätä siis työhakemuksena. Erikoisosaamisalueisiini kuuluvat paskat puujalat, perusteeton mustamaalaaminen, merirosvousta enteilevä kiroaminen, seksuaalisesti värittyneet kielikuvat ja epä-älyllinen nimittely. Olen suorittanut myös vähemmistöjen kiusaamisen kurssin ja maassa makaavan potkimisen näyttökokeen. Yst. vast. mitvitin toimitukseen nimim. mitvit.

Vaan jos ovat olleet toimittajat hupaisia, eivät mainospellet jää kakkosiksi, eivät vaikka kakkonen onkin trendikkäästi ykkönen. Meitä Helsingin rautatieasemalla päivin öin hengailevia ovat kuluneina viikkoina viihdyttäneet Dressmann-vaatekaupan miesmallien kivitalonkokoiset kivespussit. Kun luonnollista kyklooppikokoa olevat, puuvillaan pakkautuneet penikset heiluvat silmien edessä stillinä ja videotaululta, ei voi olla tuntematta oloaan melko homoksi - mikä ei ole toki pelkästään huono asia. Tasapuolisuuden vuoksi on todettava, ettei H&M -nuorisovaateketjun vuotuinen tappajamelonien kosto bussipysäkeillä lämmitä yhtään enempää.

Klovneriaansa seonneet mainostajat eivät ole myöskään halunneet kätkeä sitä valitettavaa tosiseikkaa, että lähinnä vaginaalisista ansioistaan tunnetun, monilahjakkaan Paris Hiltonin tissit ja perse ovat ilmestyneet myös äänitemuodossa. Tämän asuntovaunualueen kahdeksanneksi sievimmän mutta kevyesti anteliaimman neidon joka torvesta tuputettu audiovisuaalinen kokonaistaideteos on - kiitos maailma - kuitenkin flopannut pahasti, mikä on ymmärrettävää, koska me kaikki olemme nauttineet Parisin vinkunasta jo kotivideomuodossa - vai mitä jätkät? Amatööripornoa jätkät, hehe? Rahvaanomaisuus kun ei ole rahasta kiinni.

Ihmisille, joista Hilton on kiinnostava, koska Hilton on kiinnostava, on onneksi olemassa Suomessakin oma verkkoatrium, jonne ilokseni ja ahdistuksekseni törmäsin. Merkillä on väliä - aitojen brandifriikkien portaali. Ahhahhahhahaaa. Ketunhuulet, kuka näitä keksii? Lienee joku mainospelle, vai mitä, Similän Ville? Tai siis, kertokaa minulle kuinka jauhovapaa kulutushysteerikko pitää olla, että kykenee housuihin kusematta lukemaan lauseen:

"Tämän syksyn lookiin kuuluvat tuuheat kulmakarvat ja pureskellun punaiset huulet, viime syksynä meininki oli aivan muu."

MOV-sivustoa tutkaillessa hyvän olon tumaketta hivelee toki se, että sivuston keskustelufoorumi on eläväinen kuin joulupukki juhannuksena ja foorumin vähäistä, mutta sitäkin terävämpää kirjoittajakuntaa luonnehtii liikuttava yksimielisyys siitä, että yhdyssanoja nyt vaan ei kirjoiteta yhteen ja hankala ks -kirjainyhdistelmä on luontevinta korvata x:llä.

Tästä syystä - muun muassa - minä rakastan suomalaisia ja erityisesti suomalaisia naisia. Vaikka henkarihengari kuinka inisisi huulipunasta, feminismin paskuudesta ja korkokengistä, me emansipoituneet pohjoisen pottunokat viritämme tyynesti Vuittonit verkkopainoiksi, nimeämme Mansikin vasikan Blahnikiksi ja keskitymme häpeämättä meille tärkeisiin asioihin. Heja, sosialidemokratia!

Edellistä sivuten, luin jostain, että jos lapset puettaisiin Aqua-kuosiin, Mac-käyttäjistä tulisi pedofiilejä. Vaikka vitsi oli karu ja epäkorrekti, eikä sitä paitsi edes omani, se huvitti kovin. Vaikka yleensä nauran vain omille jutuilleni. Paitsi etten. Pekonimakkara.

Ensi keväänä ehkä koherentimpi kirjoitus jostain oikeasta aiheesta.

Posted by mitvit at 04.09.06 14:05