marraskuu 08, 2005

:: oli synkkä ja myrskyinen yö

Rakas ystäväni siellä jossain kaukana uudelleenkoulutusleirillä! Heti alkuun minun on tehtävä synkkä tunnustus: markkinointisaatana onnistui halkaisemaan kevlar-foliokypäräni ja sai luotua minulle kuvitteellisen tarpeen. Niinpä yritin tilkitä sieluni tyhjyyttä ostamalla mp3-soittimen. Häpeillen tunnustan, että se on minusta aivan käpsäkkä käyttöesine. Iloksesi ja ahdistuksen lievennykseksi totean, että kyseinen kulutuselektroniikkatuotemerkki ei sisällä yhtään i-kirjainta - en minä sentään aivan niin kuutamolla ole.

Kuljettuani viikon ajan kuulokkeet korvilla, etsien äänenkäynnistysnappulaa, ihmetellen, miksi aparaatista ei kuulu edes suhinaa, ymmärsin vihdoin, että laitteeseen pitää itse ladata sisältöä.

Niinpä, halutessani eilen illalla laskeutua rauhaisaan uneen, kävin lataamassa helvetinkoneeseen kaksi podcasting-lähetystä: Yleisradiosta Juha Kulmasen julkinen sana - ohjelman jakson, joka oli otsikoitu "Onko valtamedian mukaanlähtö kuolemansuudelma blogeille?". Lisäksi ujutin kovalevylle Radio Helsingin mainiosta back-katalookista Tukevasti ilmassa -keskusteluohjelman aiheesta "taide ja moraali".

Tähän väliin minun on todettava, että typerästi nimetty podcasting-tekniikka on innovaationa aivan mullistava: käytännössä se tarkoittaa äänitiedostojen lataamista mp3-muodossa mp3-soittimeen. Olen syvästi, itkuun saakka vaikuttunut.

Saatuani tiedostot siirrettyä asetuin mukavasti piikkimatolleni ja kas, laitteesta kuului puhetta - ja millaista puhetta! Nautittavaa, poseeraamisesta ja itsetehostuksesta vapaata, kiireetöntä keskustelua. Puhetta jota ei pakonomaisesti katkottu lyhytpinnaisia aikalaisia viihdyttämään tarkoitetulla sävelsaasteella.

Ensimmäisessä ohjelmassa kaksi viisasta ihmistä, viisaan toimittajan johdolla, vaihtoi kiihkottomasti näkemyksiä valtamedian ja blogien suhteesta. Neljäs viisas säesti ääninauhalta hyvillä argumenteilla ja taustoituksilla. Olin vaikuttunut ja tykkäsin. Ehkä olisin kaivannut keskusteluun ei-journalistista näkökulmaa, mutta hyvä näinkin. Aiheeseen itseensä en ota tässä ihmeemmin kantaa, koska olen tehnyt itsestäni jo aivan riittävän pienimunaisen mutta isonenäisen pellen aikaisemmilla merkinnöilläni. Tyydyn siis toteamaan, että kertakuuntelun perusteella minulla ei ole merkittäviä vasta-argumentteja. Aivan kuin minulla niitä muuten olisi.

Toisessa ohjelmassa, joka totuuden nimessä jo sisälsi gramman murusen mainittua itsetehostusta, kaksi viisasta ihmistä keskusteli taidehistoriasta. Keskustelu eteni aivomyrsky-menetelmällä, kiireettömästi, ilman julkkisvieraita, ilman mielistelevää alleviivausta. Kesken ohjelmaa huomasin kuitenkin olevani varsin kiihtyneessä, stimuloituneessa mielentilassa. Tämä ei, joulupukin tähden, toimikaan unilääkkeenä.

Päätin ryhtyä vastatoimenpiteisiin. Katkaisin lähetyksen, tuon ihmeenomaisen podcastingin, ja tartuin tuoreimpaan NYT-liitteeseen. Lukeminen nukuttaa aina, totesi jo Mannerheim aikoinaan. Saattoi myös olla toteamatta.

Juuri kun nukkumatti tms. boogie-mies oli vääntämäisillään silmieni sälekaihtimia, aistini kirkastuivat uudestaan tähän julmaan painajaiseen, jota todellisuudeksi kutsutaan:

lehdessä haastateltiin kymmenvuotiasta Eveliinaa tämän elämästä ja maailmankuvasta. Näköhermojeni päässä sijaitseville Powerpoint-kalvoille piirtyi animoidun siirtymän kautta seuraava kirjainyhdistelmä:

Eveliina, miksi maailmassa on kaikkea kurjuutta?

"No", sanoo Eveliina, "jotkut haluu olla sellasia tyhmiä."

Hyvänen! Erektuksen erektiivit kitetytettynä kirkkaudella, johon jo miltei unohdettu triokvintetti tuskin kuunaan kykenisi. Teknokraattis-libertaristis-robotististen oman onnen Ilmaristen metallinhohtoinen, koneöljyllä kostutettu päiväuni. Jokainen koppaa omansa, viisaat vaurautensa ja tyhmät kurjuutensa. Pojasta polvi paranee, tyttärestä toinenkin.

Järkytyksen järkyttämänä, vertaistuen ja henkisen virvoituksen kaipuun kärventäessä munuaisiani, otin käteeni Kiinassa valmistetun matkapuhelimeni, väänsin kampea ja lausuin sentraali-Santralle: "Neiti, voisitteko yhdistää Mahatma Gandhille, suurelle sielulle?". "Hyvä asiakkaamme, Herra Gandhi on ollut hiljaista poikaa jo vuodesta 1948. Kiitos yhteydenotostanne, mukavaa yönjatkoa", kuului vastaus. Suljettuani puhelimen tajusin, ettei puhelunvälittäjiäkään enää ole olemassa. Kylmät väreet piiskasivat aivokurkiaistani.

Vaan yht'äkkiä ymmärsin! Eveliina ei viittaakkaan "sellasilla tyhmillä" kärsiviin ja raskautettuihin, vaan kurjuuden aiheuttajiin, länsimaisen välinpitämättömän kulutuselämäntavan edustajiin. Mikä nerokas pisto suoraan meidän pääkallokasoissa kompastelevien, omatuntomme turruttaneiden lappusilmien aorttaan.

Tyytyväisenä sytytin suitsukkeen, sitten savukkeen ja liimasin post-it lapun 32-tuumaisen taulutelevisioni ruudulle: "Osta pekonia kaupasta. Muista vallankumous."

Pian vaivuin syvään horrokseen nähden suloisia unia Lev Trotskin tisseistä.

Posted by mitvit at 08.11.05 11:32