elokuu 08, 2005

:: uusi blogi arvostelee mm-kisojen avajaisia

Vaikka euroviisumenestys väittää toista, olen elänyt siinä uskossa, että sitten 70-luvun pönötysjuhlien Suomessa on opittu jotain asioiden tyylitajuisesta ylöspanosta ja paketoinnista. Onhan meillä sentään...ööö... Nokia ja toi... Darud...

Lauantai-iltana asetun mäyräkoirani Pupu Kellon kanssa toiveikkaasti juhlistamaan suomalaisen kermakakun kauneinta mansikkaa, yleisurheilun mm-kisojen avajaisshowta, taidonnäytettä vailla vertaa, takaraivoni paikalla olevan metallilevyn pinnassa vain pieni tuskallinen aavistuksenväre näytteestä vailla verta.

Alku on taattua urheiluviihdettä kun kymmenet ja taas kymmenet hassut liput hassuista valtioista saapuvat stadionille. Taustalla Vantaan Viihdeorkesteri veivaa kunnallisen ojankaivajan pieteetillä tavaratalosovitusta kappaleesta "Tahdon rakastella sinua". Minäkin tahdon rakastella sinua, kunhan ensin löydän tekohampaani.

Ja sitten vihdoin mennään. Stadion pimenee - hyvältä näyttää - ja taivaalta laskeutuu... mitä vittua? Gandalf pahvitetrassa!

Etukäteen kuvatuissa osuuksissa Professori X (kuka ottaa vastuun?) - sinänsä mainio näyttelijä Jussi Lampi - repii joulupukkinaamarissa voimavirtajohtoja "aikakoneessa", joka johdattaa meidät läpi yleisurheilun mm-kisojen lyhyen historian. Teema on valittu, avajaisten suunnittelija Ande Päiväläisen mukaan, koska "Ranskalaiset ja kreikkalaiset ovat mestareita siinä [kansallisen kulttuurin esillepanossa], mutta eihän meillä ole sellaista kulttuuritaustaa".

Luvattoman pitkät spotit aikakoneen sisuksista ovat draamaa vailla vertaa: välillä ruudulle sinkoilee pikkukakkosgrafiikoilla syntax erroria ja kernel.dll -varoituksia kuin koti-Windowsissa konsanaan. Näistä jännitteisistä käänteistä ei kuitenkaan kertaakaan seuraa mitään, niihin ei reagoida eikä niitä ratkaista täpärästi viime hetkellä, vaan aikakone siirtyy aina sujuvasti haluttuun paikkaan, vaikka laitteet kiljuvat punaisella kaameaa virheilmoitusta! Encore!

Menneistä kisoista esitellään aina ulkomainen ja suomalainen menestyjä, paitsi niistä yksistä paskakisoista, joissa Suomi jäi mitaleitta. Ylöspano on taattua valtion televisioyhtiön laatua; harjoittelu ja luovuus ovat lahjattomille. Arkistoista kaivetut videot vuosien takaisista suorituksista esitellään vailla dramatisointia, ns. luomuna, ja ne katkaistaan kesken niin että Heike Drechsler jää roikkumaan ikuisesti ilmaan. Vastapainoksi stadionille raahattuja has-been urheilijoita kuvataan juuri sen verran pitkään, että nähdään, kuinka he kankean ja ajoittain irvokkaan demonsa jälkeen häpeissään kaivavat nenäänsä ja tilaavat ison keppanan.

Jokaisen aikamatkan välissä esiintyy hyvällä huoltoasemaintuitiolla valittuja koti- ja ulkomaisia keskikastin artisteja. Playback-esitykset lähetetään miljooniin koteihin ilmeisesti takakaarteen kakkoskameran mikrofonilla äänitettyinä.

Spektaakkelin musiikillisen annin avaa - ette ikinä arvaa - Leningrad Cowboys. Niin, se neukku- ja naukkuhuumoria tihkuva hassu coverbändi isoissa spittareissa. En sano mitään pirkka-sukkahousuihin tarttuneen purukumin lailla venyvästä vitsistä tai kotikatsomoihin saakka näkyvästä "parasta ennen 1.7.1993" -leimasta, totean vain, että rumpalin sateessa romahtanut tukkatötterö on melko hauska.

Suomalaiset rakastavat siirappista ja tylsää italopoppia. Niinpä seuraavaksi sateessa naukuu siirappinen ja tylsä italopoppari suoraan Italiasta, Laura Bono. Suomalaiset ovat kummallisia. Ja Italialaiset myös.

Vaikka välillä japanilainen Hono Taiko -rumputrio antaa toiveita hieman paremmasta, niin kuultuaan kreikkalaista euroviisuvoittajaa ja Nightwishin levyversiota Nemo -hitistä, sitä luulee jo keskiverto gaalaentusiasti nähneensä kaiken. Mutta paras on vasta edessä: Rednex! Ruotsalaisen popjumalgallerian Rednexin tiheyttä tihkuvaa taidetta pystyy kuvailemaan vain sanalla Rednex! niinpä kuvailen hetkeä kertomalla, että meille esiintyy yleisurheilun mm-kisojen avajaisissa ruotsalainen Rednex!

Tässä vaiheessa olen jo täysin varma, että seuraavaksi duetoivat Frederik ja Katri Helena, jonka jälkeen näytetään videokooste 60-luvun Spede-Shown parhaista, mutta mitään niin omaperäistä ei valitettavasti nähdä.

Sen sijaan Suomen norjalaisin viihdetaiteilija, verrattoman karismaattinen Geir Rönning laulaa virallisen kisakappaleen "Finally Victory". Taideteoksessa on suomalaisen ammattikirjoittajan varmuudella onnistuttu upeasti yhdistämään latteus tasapaksuuteen ja bonuksena, miten sen nyt kauniisti sanoisi, nussitaan Abbaa kakkoseen.

Esiintyjälistalle on myös haalittu Espanjalainen flamencokitaristi Vicente Amigo, joka käsittelee stadionilla kuultavan levytyksen perusteella studio-olosuhteissa nailonkieliä varsin taitavasti. Värttinästä en osaa sanoa mitään, koska en omista huovutettua antennipipoa, paitsi että sellofaaniin kääritty kontrabasso on mielenilmaus vailla vertaa.

Viimeisenä esiintyjänä sellokvartetti Apocalyptica esittää kohtauksen koulunäytelmästä "nörtti ja rokut" jossa kiltinoloinen sellistipoika hivelee soitintaan kurinalaisesti tuolilla istuen, kun kolme koulukiusaaja-pitkätukkaa riehuu ympärillä rock-klisheitä imitoiden.

Ja pitäähän sitä, perkele, Finlandiassa Finlandiaa soittaa. Ekku Peltomäen takuusekavan massiivivalotykityksen säestämä Jean Sibeliuksen hurmoksellinen sävelteos kuvitetaan leikkauksilla Reiskan videoimiin risteilyotoksiin ulkosaaristosta ja loppuun marssitetaan monisatalukuinen pellavapäinen lapsikuoro huonosti istuvissa sinivalkoisissaan tirauttamaan liikutuksen kyyneleet paatuneimmankin mummon silmänurkkaan. Aika arjalaista!

Kliimaksina koko showlle järjestetään mahdollisesti aivan hieno ilotulitus, mutta siitähän me emme tiedä hevon hapanta, koska Yleisradiolla on kiire siirtää lähetys maanviljelijöiden autonkuljetuskilpailuihin.

Kun ei ole resursseja, miksi yrittää spektaakkelia? Tyylitajulla saa paljon aikaan, mutta se vaatii - kuka arvaa - tyylitajua. Noin täydellinen riskien välttäminen kaikessa ei ole koskaan tuottanut muuta kuin häpeän punaa. Kun varman päälle pelaamiseen yhdistetään 80-lukulainen näkemys ja 30-lukulainen kansallisuho, pullahtaa uunista ulos pannukakkua litteämpää lettua.

Suomi on pullollaan eri alojen lahjakkaita nuoria ja jo vähän kokeneempia tekijöitä. Missä olivat nuoret video-, valo-, ääni- ja animaatiotaiteilijat? Helpoimmasta päästä ideoita olisi ollut ottaa vaikkapa Kimmo Pohjonen kurittamaan hanurinsa (soitin) tuhannen päreiksi. Kuka unohti tanssiryhmä Tsuumin mainiosti tilaisuuteen sopivalla materiaalillaan? Vittu, olisitte ottaneet edes sen iänikuisen huutavan mieskuoron sinne meuhkaamaan, jos ette muuta keksineet.

Onneksi en ole hiukkaakaan kiinnostunut Suomi-kuvasta, muuten harmittaisi. Oikeastaan minusta on ollut aina vallan hauskaa tukea mielikuvia jurosta humalaisesta porosta käkkärämännyn juurella. Berlusconi ja Chirac ovat oikeassa: tälle kansalle voi ja kannattaa vittuilla, se ansaitsee sen. Ainoa mikä surettaa, on nuorten muodostelmaluistelijatyttöjen keskuudessa räjähdysmäisesti lisääntyvä virtsarakontulehdus.

Ja mikä perkeleen kisamaskotti se stadionin torni oikein on?

Posted by mitvit at 08.08.05 14:38