marraskuu 22, 2004

:: Sinä olet yhdessä huoneessa, minä toisessa seinän takana, pieraisetko?

Oryx eli gemsbok lienee kauneimpia ja vaikuttavimpia antilooppi-ilmestyksiä alla afrikan taivaan. Tuo hämmästyttävä nelijalkainen seivästäjä, joka poikkeuksellisen verenkierto- ja ruuansulatusjärjestelmänsä ansiosta kykenee selviytymään olosuhteissa joissa hilpari-Moilanenkin riisuisi jo villahousunsa.

(kuva ei omasta kamerasta)

Oryxin naamarustinki on ilo silmälle, vaan kuten faunan pragmassa niin usein, on se myös tarkoituksenmukainen: valkoisessa ja mustassa osassa sijaitsee erilaisia verisuonia, jotka auttavat gemsbokia säätelemään kehon lämpötilaa jopa kymmenen asteen vaihteluvälillä mahdollistaen selviytymisen kohtuuttomissa olosuhteissa.

Vaan mikäpä lienee tuo jalo eläin pohjoisen ei-viikinkikansan omalla kielellä? Jos luulitte että kaukaisista maista saapuvat maahanmuuttajat puhuvat joskus hieman puutteellista suomea, niin menkääpä afrikkaan - herranjestas, nuo luunenäiset villit eivät kykene, helvata, tuottamaan sanaakaan skandinaaviaakkosjonoja - edes ruåtsia. Ihme meininki. Ei auta vaikka huutaisi täysillä, että "kuule, Olewalelelejotain, mikäs se on se oryksi savonmurteella? Hä? Hä? Onks kuulossa vikaa vai, hä?"

Ei siis kuin Google kauniiseen käteen. No sieltähän lävähtää kärkipäässä silmille antilooppien ystävät ry:n elämysmatkareportaasi (ei suositella herkimmille eläinentusiasteille).

Keskustelin muutama viikko sitten paikan päällä suomalaisen nenänikkarin kanssa, joka kuultuaan että olen menossa safarille katselemaan eläimiä, nauroi päin naamaa todeten, ettei "safari ole safari, jollei siellä ammuta..." Tämä elämyksellinen elämys vahvisti käsitystäni siitä, että paukkusafarit ovat vähintäänkin kyseenalaisia.

Lihansyöjänä en voi enkä halua väittää, että kokisin jättiläismäistä maailmaasyleilevää veljeyttä tahi edes syvää sääliä riistaeläimiä kohtaan. Vaan veljeyttä en varmasti tunne ihmisiä kohtaan, jotka adrenaliini ja kovan vallan - elämän ja kuoleman vallan - kohina suonissaan ajavat neljäkertaanelosillaan tähtäilemässä kolmenollakaseillaan koko lailla avuttomia, ja sanalla sanoen pahasti harvenemaan päin olevia, antiloopinraiskoja.

Oryx "erittäin vaikeasti saalistettava riista"? Itse olisin voinut tanssia tarantellaa, poltella vesipiippua ja jonglöörata neljällä pallolla samaan aikaan kun olisin kumautellut oryxejä kirveen hamaralla takaraivoon. vaan haasteet ovat toki aina ottajansa mittaisia.

Saalistamisen syke, tappamisen adrenaliinipurskaus, veren valuttamisen endorfiinimyrsky eivät vain oikein viehätä. Eivät vaikka kaapista kuivattua kudua löytyykin.

Armeijasta muistan, minkä vaikutuksen erilaisten käsi-, rynnäkkö-, sarjatuli-, kertatuli-, automaatti-, puoliautomaatti-, raskaiden ja kevyiden aseiden käsittely teki kaupunkilaispoikaan. Ei tarvitse kummoinenkaan asefetisisti olla kokeakseen valtavan, huumaavan vallantunteen kun rynnäkkökiväärin paino lisääntyy kolmenkymmenen kovan ammuksen massalla.

Silloin tein päätöksen, joka pitää edelleen, ettei tässä kädessä tulla koskaan näkemään asetta kuin äärimmäisessä pakkotilanteessa. Ja silloin piikillä ei ole oryx. Toivottavasti sitä päivää ei koskaan tule.

Niin, se on muuten keihäsantilooppi.

Posted by mitvit at 22.11.04 11:13