joulukuu 17, 2003

:: joulupukki puree ja lyö

Tuskaillessani joululahjaa kymppivuotiaalle (ei oma), laukkasihe mieleni oman lapsuuteni multaisiin jouluihin.

En tiedä mitä minusta kertoo se, että parhaiten muistan ne paskat joululahjat: hirveä, kuristava tunne, kun pikkunalliaisen joulupaketista kuoriutui jumalan virkaa toimittavan Elviksen kantrialbumi (kauhea levy) tai "viimeinen ehtoollinen" -matkamuistoartefaktireliefikäsittämättömyys isoäidin luostarivierailun jäljiltä. Yhtä kauhistuttavalta tuntui myös saada vaikkapa kirja, joka minulla oli jo ennestään. Silloin pikaisesti piilotettiin olemassaoleva yksilö ja tuskaisesti kiiteltiin lahjasta.

Nämä tuntemukset eivät niinkään kummunneet pettymyksestä lahjaan, vaan vahvan kohteliaisuuskasvatuksen ja ylivirittyneen omantunnon kierosta ristisiitoksesta: kauheinta oli ajatus siitä, että joku on vilpittömästi antanut lahjan, josta en voi vilpittömästi iloita; ajatus, että antaja tulee surulliseksi, jos paljastuu, etten pidäkään lahjasta. Erityisen vakava tilanne oli, jos antaja oli kovin läheinen - se korvensi pienen pojan sisintä monta päivää.

Tämänkaltaiset mallit ovat seuranneet minua tarpeettoman pitkälle elämässäni: hirveä pelko toisen loukkaantumisesta, pettymisestä - hylkäämisestä - jos tapahtuu jotain käsikirjoituksesta poikkeavaa - jos fasadi säröytyy ja suru välkähtää silmäkulmassa. Onneksi osaan jo toisinaan tunnistaa ja suhteuttaa, ymmärtää, torjuakin tuonkaltaiset tuntemukset. Syyllisyys - sen ainoa lapsi osaa.

Iloista joulua!

Posted by mitvit at 17.12.03 15:45