Finlandia-talon päässä olevalla pienellä laiturilla makailee sorsia. Ne mulkaisevat ikävästi. Ikään kuin meikäläinen olisi tehnyt niille jotain pah… Ai niin. Se arsenikilla maustetut leivänmurut –välikohtaus. Eivätkö ne koskaan unohda? Siitä on jo kolme tuntia.
Lenkillä. Kävelytie viuhuu jalkojen alla. Täytyy… päästä… hyvään… kuntoon. Täytyy… nostaa… katse… omasta… jalkovälistä.
Kaunista, kaunista on lenkkeillä Töölönlahden ympäri. Suihkulahti lahden keskellä kimmeltää auringossa. Tämä tekee hyvää sielulle ja ruumiille, ja sille kolmannelle osallekin. Matka taittuu joutuisasti. Tosin olemme edelleen laiturin kohdalla. Kolme metriä. Kolme ja puoli metriä. Neljä met… Tauko. Jäätelökioski.
Ja taas mennään. Toivottavasti ei tule hiertymiä. Joo, sehän on tosi hyvä syy olla liikkumatta ja jäädä kotiin juomaan kaljaa. Ku voi tulla kato hiertymiä.
Hei, tuolla on tuo iso shakkipeli. Kukaan ei pelaa sitä.
Tuossa on tuo paikka, johon joutsenet aina rantautuivat kesällä. Ne olivat liikuttavia olentoja. Ihan kuin televisiossa!
Ja tuossa on se paikka, jossa joutsenet hyökkäsivät kimppuuni ja veivät Makuunin jäsenkorttini.
Matka jatkuu. Jäätelökioski, taas. Onneksi se on kiinni. Siellä oli kesällä todella hekumallisen näköisiä jäätelömyyjiä. Myyköhän jäätelö paremmin, jos sitä myy hekumallisen synnillisen näköinen pimatsu?... Onkohan kauniilla, nuorilla, vähäpukeisilla naisilla mahdollisuus menestyä viihdeteollisuudessa…?
Hei, täältä näkee Linnanmäellekin. Eikös se ole Suomen onnellisin paikka? Ainakin siihen asti, kun näkee, miten paljon rannekkeet maksavat. Ja mikä idea on kieltää kolarointi kolariautoilla? Miksi niitä kutsutaan kolariautoiksi, jos niillä ei saa kolaroida?
Linnanmäki… Jonain päivänä sitäkään ei enää ole. Jonain päivänä se katoaa ilman ennakkovaroitusta.
Jalat tuntuvat kiveltä. Ei millään jaksaisi juosta. Miksi yleensä pitäisi tulla hyvään kuntoon? Eikö ihminen enää kelpaa sellaisena kuin hän on? Jos muisti pelaa oikein, esimerkiksi vuonna 1983 ihminen vielä kelpasi sellaisena kuin hän oli. Nyt, vuonna 2004, ihminen ei enää kelpaa sellaisena kuin hän on. Yksinkertaisella deduktiivisella päätelmällä voimme siis laskea näiden päivämäärien aritmeettisen keskiarvon ja sanoa, että talvella 1994 ihminen lakkasi kelpaamasta sellaisena kuin hän on.
Penkeillä istuu vanhuksia, joilla ei ole mitään tekemistä. He käyttävät eläkepäiviään verukkeena sille, että eivät mene töihin. Heitä on hauska ja helppo pelotella. Riittää vain, että juoksee heitä kohti ja kääntyy viime hetkellä jatkamaan matkaansa. Ja kun ottaa kasvoilleen pelottavan ilmeen, he eivät saa unta pitkään aikaan.
Vielä paremmin vanhuksia voi pelotella, jos kaivaa esiin povitaskustaan keittiöveitsen ja juoksee sitä heiluttaen kohti vanhuksia huutaen samalla: ”Nyt te kaikki kuolette!” – ja sitten juuri kun on tulossa heidän kohdalleen, pitää vain jatkaa matkaa.
Vanhukset. Ne pelkäävät kaikkea.
Joutsenten täytyy kuolla. Ne suunnittelevat jotain sorsien kanssa. Niin viattoman näköisinä ne vain nokkivat nurmikkoa. Mutta ne tietävät.
Hei, mistä lähtien täällä on ollut tällainen ylämäki? Eikö täällä ole hissiä väsyneelle juoksijalle?
Onneksi tulee alamäkikin. Tosin tuo pieni kahvila houkuttelisi hieman. Ei haittaa, vaikka se on kiinni. Se houkuttelee silti. Se maisema sieltä terassilta… Se kannustaa upeisiin ja syvällisiin itsekehua tihkuviin keskusteluihin.
Sillalla jotkut ihmiset nojailevat kaiteeseen ja tuijottavat veteen. Ihailevatko he liplattavan veden kauneutta? Vai näkevätkö he Töölönlahden pohjassa Justin Timberlaken kuvan?
Helsingin kaupungin silhuetti piirtyy kauniisti taivaanrantaa vasten. Ja… no, ei tuo ajatus oikeastaan johda minnekään. Silhuetti piirtyy sinne, mutta sellaista se on. Kun on rakennuksia, ne yleensä vain piirtävät silhuetteja.
Tuomitsenko Vesa Keskisen eron? Totta kai! Mutta minä tuomitsin myös Vesa Keskisen parisuhteen! Tuomitsen etukäteen myös Vesa Keskisen tulevat sinkkuvuodet, seurustelusuhteet, avioliitot ja lapset. Tuomitsen Vesa Keskisen liiketoiminnan, kotiseudun ja kaimat.
Hei, tuomitessahan aika menee kivasti! Ei ollenkaan huomaa, että ruumis ahkeroi.
Huh. Ensimmäinen kierros on takana. Jokohan ylimääräiset kilot ovat karisseet, lihakset pingahtaneet pintaan ja jykevöityneeseen leukaan tullut naisia viehättävä lovi? Tämähän ei selviä muuten kuin ottamalla paita pois ja tarkistamalla, ja ehkä kysymällä ohikulkevien mummojen mielipiteitä.
No, oli hauskaa vähän treenailla.
On aika lähteä pois.
Jolkotan takaisin jonkun matkaa, rautatien yli kulkevalle sillalle. Itsarisillalle, niin kuin sitä meidän depressioon taipuvaisessa suvussamme katkerasti naurahtaen kutsutaan. Siltä voi vaivattomasti hypätä radalle ja nyrjäyttää nilkkansa pahasti. Sitten ei kestä enää kauan, että juna tulee ja ajaa päältä.
Jos käy tuuri, ne huomaavat ruumiin vasta Tampereella. Sieltä on enää lyhyt matka Hervantaan. Ja sieltä on lyhyt matka Pispalaan. Ja sieltä vähän pidempi matka Ähtäriin. Ja sieltä Sotkamoon. Ja sieltä takaisin Ähtäriin. Ja viimeiseksi näemme vain ruumisarkun, jota ilman kuljettajaa ajava pakettiauto kuskaa ikuisesti edestakaisin Sotkamon ja Ähtärin väliä.
Lopultakin olen vapaa.
Ja senpä, hyvät ystävät, pituinen se.