Näkymä rannalta

Talveen syntynyt

Terveisiä tuuliselta kallioniemeltä kylmän pohjoisen meren rannalta.

Astelee räntäsateessa ja sohjossa pikkukengät jalassa, lätäköitä väistellen. Sitten se hetki kun tajuaa astuneensa harhaan ja jääveden alkavan imeytyä sukkaan.

Itse asiassa en ole ainakaan tähän ikään huomannut sään tai valon määrän juurikaan vaikuttavan mielialaani tai vaikka unentarpeeseeni. Kauniilla säällä houkuttaa mennä ulos, räntäsateella ei, mutta onneksi sisätiloissakin on paljon mukavia virikkeitä.

Toista olisi olla luonnossa kesät talvet, metsurina tai rajamiehenä vaikka.

Vuodenkierto

Jos yhtään harrastaa säiden ja maisemien kuvailua, huomaa muutaman vuoden blogattuaan kertovansa aina uudelleen syksystä, talvesta, keväästä ja kesästä.

Mutta pitäisikö jokaisen päivän olla blogissa sen ainutlaatuisempi kuin on sen ulkopuolellakaan?

Kohta muuten on taas aika kirjoittaa joululauluista ja jouluruuista ja ilmoittautua jouluihmiseksi tai joulunvihaajaksi.

Moni onkin jo lämmitellyt jouluvalomerkinnöillä.

Antoisaa. Elokuvailtaa.

Yksi niistä päivistä kun pimeys vaalenee harmaaksi hämäräksi ja tummenee kohta taas.

Mustalla kuraisella asvaltilla jäisiä polanteita ja anturan alla ratisevaa märkää hiekkaa. Harmaalta taivaalta vihmova kylmä sade. Katuojassa mäkeä alas viemäriin soliseva vesi, tuulenpuuskissa heiluvat katulamput roiskimassa sairaudenväristä valoaan.

Illalla tuuli rumisteli korttelin peltikattoja.

Kävin vartavasten matolle mahalleni katsomaan Raidia ja tykkäsin. Vähintäänkin arveluttavaa viranhoitoa, mutta silkkaa suomalaista Rio Bravoa, tyylikäs naispoliisi, sopivassa suhteessa tuttuja kliseitä ja monta minua miellyttänyttä esinettä aina vanhoista junanvaunuista tornikanuunaan.

Kenraali Talven rapea koppalakki

Aamulla kengän alla raksui. Katujen varsille pysäköidyissä autoissa oli sokerihuurrettuja antenneja ja lumiveistoksia katoilla.

Kansallismuseon edessä ulkomaankieliset nuorukaiset hihkuivat ja heittelivät toisiaan lumella ennen kuin siirtyivät kadun toiselle puolelle kuvaamaan toisiaan Finlandia-kohokirjainten edessä.

Poika hihkui, kun ravisteltiin puista lumisateita ja tehtiin traktorinjälkiä, lumipalloja, kirjaimia, enkeleitä.

Keskipäivä veti kaupungin ylle pilvipeiton. Iltapäivällä katuojat jo lorisivat ja autot roiskivat kulkijoiden housuille ruskeaa kuraa. Iltapimeällä Väiskillä lumi oli sentään vielä lunta.

PepsiMaxini maistui kauppaanpalautettavan oudolta, kunnes huomasin etiketissä oudon sanan: Cappuccino. Kirsikan, vaniljan, sitruunan tai limen ymmärrän, mutta cappuccino? Mitä seuraavaksi? Maksalaatikko?

Iltapuurolla kuunneltiin kynttilänvalossa Hoosiannaa ja Poika kertoi, että sulakkeessa on sisällä semmoinen sähköjohto joka menee poikki jos tulee liikaa sähköä.

Adventin aattona

Katoilla lunta, jalkakäytävillä sohjoa.

Kuvista tuli tavallista paremman näköisiä, epäilemättä siksi, että valoa oli kerrankin riittämiin. Tosin yhtäkkiä himmeni hiukan yhden rivin katossa pimettyä.

Taksikuski kyseli olkansa yli parasta reittiä.

Illalla tapailtiin englantia. Zetorin silakkapihvit, pottumuusi ja punajuurisöttö maistuivat mainioilta. Naapuripöydissä juhlapaitoja, juhlakampauksia ja isoja seurueita, jotka ottivat samaa eivätkä tahtoneet keksiä puhuttavaa.

Pikkujouluaikaa kai siis.

Suuntasin painotuore ja lahjapaita kainalossa kotiin pääjoukon päätyessä Kalleen. Jollei Ostravassa niin viimeistään Tukholmassa taas, sovittiin.

Same faces. Same instruments.

Spåran tuloon kuusi minuuttia, taulu näytti.

Rantaradio ja lavean tien laki

Aamukävelyllä kuunneltu viime viikon Radio Free Finland sai miettimään kunnianloukkaussyytteitä ja bloggaamista sun muuta rikollista toimintaa. Siitä seitsemäs Rantaradio (mp3, 9 megaa, runsaat 12 minuuttia).

Musiikki on tutusti CC ja Magnatunesta: Barbara Leoni ja John Williams.

Steve Kekana on nyt ekana

Plöki muistelee Orpi-vitsejä.

Meillä päin hän oli Orbis. En koskaan saanut selville, mistä nimi oli peräisin.

Kalaasit

Mukaviahan kalaasit välillä ovat.

Vasemmalla kädellä korkeajalkainen lasi tarjottimelta, oikealla isäntien kättely. Tummia pukuja, naistenkin parempia mekkoja, virkahymyjä ja spontaanimpiakin, tutussa porukassa sentään. Lujemmalla ja hennommalla rutiinilla kietaistuja kravattisolmuja, räväkämmillä punainen tai musta paita, vähän liituraitaa.

Peilipintaa, lasien kilinää, näkymä yli tuhansin valoin koristautuneen Helsingin.

Paistin skippasin, mutta juureksia ja kylmiä kaloja santsasin häikäilemättä. Muisteltiin vuosien takaisia, haeskeltiin sopivia tapaamispäivämääriä ja puhuttiin videotuotannoista ja renderöinneistä ja vähän kovaa asiaakin.

Kolme tuntia viinilasi kourassa seisoskelua väsytti sen verran, että torjuin epämuodollisemman loppuillan ja kävelin kotiin laittamaan pilteille iltapuuroa. Nukkumatti ei odotuttanut itseään.

Teillä kuoli lokakuussa 22, väittävät Hesarin verkkosivut. Meilläkö, ihmettelen vastaan.

Patton

Silloin joskus 70-luvun aluksi olin kade, kun V oli päässyt leffateatteriin katsomaan Pattonin ja kertoi, mitä kaikkea siinä oli. En olisi silloin uskonut, että tulen nähneeksi elokuvan vasta vuonna 2005.

Olivat ainakin luoneet miehen, joka elää, hengittää ja janoaa sotimista. Ja selkeän päävalmentajatyypin. Liekö 2000-luvun armeijoissa enää sijaa moisille kenraaleille?

Kalustoa oli riittämiin ja plussa tulee aina saksalaisista, jotka eivät tyydy murtaen korahdeltuun englantiin. Tietysti voi kysyä, miksei armeijakunnan esikunnalla ole ilmatorjuntaa tai miksi sinne piti ympätä se iänikuinen vastasankari Rommel tai miten sota kesti vuosia jos kaikki kerran kävi noin helposti, mutta eiväthän nämä dokumentteja olekaan.

Sen verran piti kyllä kaivaa kirjoja esiin että kertasi, mitä siellä El Guettarissa oikeastaan tapahtui.

Soi solkenaan päässä: Rush: Cinderella man

Lumitilanne 22.11.04

Kylläpä tulikin lunta vuosi sitten, palautti mieleen Kuvia Kurvista. Ja sulipa se paljoksi sohjoksi.

Erittäin mielenkiintoinen tuo Tommin vihjaama Matin teksti yhteisistä kokemuksista ja kulttuurista keskustelun edellytyksenä.

Kun joitain blogeja lukiessa tuntuu niin oitis yhteisymmärrykselliseltä ja jotkut taas kirjoittavat kuin toisesta galaksista, jossa taivaalla on kuusi kuuta, sykkivät aivokristallit hallitseva elämänmuoto ja painovoima vastoinpäin.

Onpa joillain paljon kenkiä.

Vaaleanpunainen taivas

Kirpeän kuulas aamu väritti tuulen tuomat ja Salmisaaren ja Hanasaaren piippujen työntämät pilvet vaaleanpunaisiksi.

Kuura oli valkaissut kivikorttelien tiilenpunaiset katot. Ihmiset kiirehtivät kouluun, töihin, metrolle päät vedettyinä kaulusten suojiin.

Liikennevalot ja autojen lyhdyt himmenivät sitä mukaa kuin vaaleni.

Laura Kolbe ikävöi viinaa ja väkivaltaa

Helsingin suunnittelu juuttui 1970-luvulle, kirjoittaa Euroopan historian professori, [Maalaisliiton] kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe HS:n sunnuntaisivuilla.

Suunnittelu on tuottanut kaupunkitilaa, jossa on hillitty urbaania melua ja meteliä, säädelty luokkavastakohtia ja hoideltu köyhyys, hulluus, rumuus, lika, pöly, saaste ja ahtaus pois näkyvistä. Samalla on siivottu maton alle urbaaniin kuvastoon liittyviä pelkoja ja uhkakuvia, rappiota ja ahneutta, dekadenssia ja välinpitämättömyyttä, viinaa ja väkivaltaa... sanalla sanoen elämisen makua.

Okei, maton alle siivoaminen on näennäistä ja paha asia, mutta kuinka paljon lisää rumuutta, likaa, pelkoja, välinpitämättömyyttä, viinaa ja väkivaltaa Kolbe kaupunkimme kaduille haluaa?

Entä olisiko se ennemmin Gotham Cityä vai Oliver Twistiä?

Onko helsinkiläisen professorin elämä niin helppoa ja tylsää, että pitää alkaa haikailla saastetta ja dekadenssia? Onko tämä sitä menneen kurjuuden romantisointia, jolle Tommi aina jaksaa nauraa?

Laura Kolbe on älykkään maineessa, joten ymmärsin varmaan väärin. Hän varmaan sai vain täytettäväkseen liian ison sivun ja tekstin idea oli lopussa, jossa povattiin kansalaisaktivismin ja valveutuneen kaupunkilaisuuden voimistumista virkamiehiltä tulevan ohjauksen kustannuksella.

Mutta kuinka spontaania voi suunnitella?

Kun nyt konservatiivihattu on valmiiksi tukevasti päässä, puistellaan samalla epäuskoisesti päätä Joanna Bogdanoffille, joka parkuu Helsingin Uutisten yleisönosastossa, että nykypäivän graffiti Suomessa on kielteisen ilmapiirin takia pelkistettyä ja hutaistua. Ja että junia ja yksityishenkilöiden omaisuutta töhritään koska näin halutaan ilmaista vihaa graffitinvastaisia tahoja kohtaan.

Mitä seuraavaksi?

Mummojenpotkimisen vastaisen ilmapiirin ja yleisen kyttäysmentaliteetin vuoksi mummot joudutaan potkimaan huonossa valaistuksessa ja kiireessä, jolloin potkimista ei voida tehdä huolellisesti ja käsilaukun saamiseksi aiheutetaan helposti tarpeettoman vakavia vammoja. Tämä on poliisin ja yhteiskunnallisen ahdasmielisyyden syytä.

Ensi kerralla rakennamme radion.

Liikkuva vihreä seinä

En ehtinyt vastata Mirva Haltian blogin kysymyksiin kolmosen yöliikenteen tarpeellisuudesta ennen kuin asia meni lautakuntaan. Olisin vain sanonut, että ajelen 3T:llä yöaikaan korkeintaan kerran kuussa eikä sekään ole kovin tärkeää ajoa. Mutta haluaisin kehua niitä pysäkkien näyttötauluja, jotka kertovat odotusajan seuraavaan vaunuun. Olen huomannut valitsevani vaihtopysäkkejä sen mukaan, missä on sellainen.

Raitiovaunuista tuli mieleeni, että huomasin käyttöjärjestelmässäni Windows Movie Makerin, jolla voi järjestellä ja höystää videopätkiä. Harjoittelin siis raitiovaunuaiheisen koosteen, joka löytyy tuolta. Kokoa vajaat 9 megaa ja muoto vain wmv, valitan. Jos joku saa näkyviin, kertokaa, miltä näytti. Jollei, kertokaa myös, niin harjoitellaan lisää.

Koillista kohti

Mäkelänrinteen kohdalta bussiin nousi koulutyttöjä, hiukset märkinä pipojen alla.

Mäkelänkadulta mummeli, joka kysyi, meneekö tämä Pohjolankadun läheltä. Missä semmoinen on, mietti kuski. Tunsin huojennusta, kun vanhus näytti jäävän oikealla pysäkillä ja tietävän, missä oli.

Oulunkylässä tienposkessa hopeanvärinen Mitsu, vaalea nainen täytti tankkia kanisterista. Näitä näkee enää harvoin, luulen.

Aina joskus jotain blogia lukiessa tulee tunne, että on törmännyt tärkeään oivallukseen. Kuten tässä Tommin merkinnässä kirjoitusten muodosta ja sen seurauksista. Mietin asiaa bussissa, ja ainakin se helpotti jo syyllisyyttä siitä, että lukee aina vain enemmän blogeja ja vähemmän kirjoja. Ei poistanut mutta helpotti.

Paluumatkalla vaihdoin Kurvissa kasiin. Samalla vaihtui kuski.

Kotona uunilämpimiä sämpylöitä ja ruisleipäsiä.

Soi: Chingon: Malaguena salerosa

Enska ja Hanski

Poikaa harmitti, kun pikkusisko ajoi pikkuautollaan liikennematon kaistaviivojen päällä.

- Tyttö ei kyllä ikinä opi ajamaa, ukkeli turhautui.

Saunan jälkeen väsytti. Niin paljon, että unohdin kaiken, mitä tähän piti kirjoittaa.

Vähemmän tehokas päivä

Truman show vaikutti mielenkiintoiselta, ehkä ensimmäinen Jim Carrey -elokuva, jota sietäisin. Luulen, että haluan joskus nähdä sen kokonaan.

Aamulla haistoin syksyn ensimmäisen pakkasen tuoksun, ja olipa jonkun autonkin laseja jo skrabailtu. Ilma maistui silti paksulta ja pölyiseltä.

Anopin bussin lähdettyä oli sopiva hetki ajelehtia kirjakaupoissa. Lehtihyllyjä täyttävä myyjätär kysyi kohteliaasti, voiko olla avuksi. Yritin vastata yhtä kohteliaasti, ettei, kiitos.

Westön Rentoja suosikkeja ei näkynyt, lienenkö tehnyt virheen ostopäätöstä lykätessäni. Selailin Poko Recordsin historiikkia ja opin, miksi Jussi Kinnunen ei bassotellut balladeja Saimaalta loppuun asti. Ristat ovat julkaisseet komean valokuvakirjan lapsista Kalliossa silloin kun minä olin pieni.

Illalla Elina Karjalaisen muistelmia. Ei samasta oudosta muodosta huolimatta Välimiehen tasoinen kirja, silti lämmin ja hintansa väärti.

Liekö Arvottomia lainkaan olemassa DVD:nä?

Hamassa tulevaisuudessa

Myrskylintujen jaksoja sisältävät kasetit ovat toistaiseksi hyllyllä, koska osa kohtauksista on leikki-ikäisille turhan rajuja.

Pojan kanssa keskusteltessa arvioin, että sitten kun hän on koululainen, niiden katsomista voitaisiin harkita.

Ootko isi sinä sillon vielä elossa, Poika kysyi.

Kari Suomalainen on kuollut

Sosialidemokraatti Petteri Oksa merkitsee, että jokainen, niin pakolainen, siirtolainen, maahanmuuttaja ja turvapaikanhakija on ihminen.

Vahva argumentti. Ohimennen tosin tuli mieleen, onko kaikilla maailman ihmisillä Oksan mielestä oikeus saapua Suomeen ja saada Suomen valtiolta elatus vai vetäisikö hän kenties rajan johonkin, mutta se nyt on tietysti vain semmoista hiustenhalontaa.

Hesarin Hinta&Laatu-sivuilla boikotoidaan. Helsinkiläinen Marjo Pipinen boikotoi Reissumies-leipää, koska sen mainoksessa oli heteronormatiivinen tarina, jossa poika tapaa tytön.

Poika tapaa tytön? Eikö törkeydellä ole enää mitään rajaa? Teroittakaa seipäät ja sytyttäkää soihdut.

Ja minä moukka kun menin hymyilemään Kokkarisen kirjoitukselle heteronormatiivisuudesta. Vaikka ei nyt sillä, että tässä haluttaisiin mitään oikeakätisiä valkoihoisia suomenkielisiä keski-ikäisiä heteromiehiä olla.

Myräkäntynkää

Tuulihan rannalla ja aalto aaltoa ajeli, muttei mitään spektaakkelia sentään.

Puuskista pontevin tarrasi poskiin ja mieli muokata piirteitä. Vesi oli puskenut tavallista ylemmäs hiekalle, ja kallion kohdalla aalto murtui mukavan pärskeisesti.

Kääntöpaikalla parin auton väki tarkkaili Seurasaarenselkää.

Voimalan horisontti oli musta, ja Lauttasaaren takana horisontissa kyti vielä kultahiillos. Hautiksen rannan kaislikossa maininki heijasi sinistä muovitynnyriä ylös alas.

Koiranulkoiluttajalla lämmin haalari yllä.

Huomiseksi kuulemma tyyntyy, kylmii ja räntii.

Tahrainen kuomu ja maaliroiskeita

Ah, koottavat ja nostalgia-aalto (kiitos Pinserin).

Minulla koneet eivät roikkuneet siimoista katossa kuten naapurin veljeksillä vaan kuluivat yleensä jokapäiväisissä leikeissä. Hurricane, jota kokosin viime hetkeen saakka ennen kuin pakkauduttiin Hesperiankadulle pysäköityyn Volkswageniin ja lähdettiin maalle. Spitfiret, Messerschmittit, Beaufighter. Lancaster oli jo aatelia, puhumattakaan Lentävästä Linnoituksesta, jollaista en koskaan saanut mutta S kyllä, joululahjaksi.

Entä laivat. V:n Vosper. Minä sain Tirpitzin ja muistaakseni juuri tuossa pakkauksessa, kun mutsi voitti lotossa viisi oikein ja 500 markkaa. Se oli 70-luvulla iso raha.

Meri- ja ilma-armadain kohtaloksi koituivat kai lopulta ilmapistoolin ammukset sekä kiinarit.

Edit: Anteeksi poukkoilu, mutta kun muisti palailee pätkittäin. Ne kaupat. Keskustasta Sokokselta ja Stockalta tietysti, ja Wulffilta, mutta etenkin lähistön paperikaupoista. Mecklulla oli lähin, suutarin vieressä, sitten Runskilla torilta vähän pohjoiseen se, josta ostin viikkorahoilla JS-2-panssarivaunun. Ja ihan kuin muistaisin yhden torin kulmalla kadun toisella puolella ja sitten Caloniuksenkadulla se, jota pitävä harmaahiuksinen nainen kyseltyämme tilasi sotalaivoja ja juuri silloin kasvoimme ulos koottavista ja jotain muuta ostaessa kauppias kysyi, emmekö ostakaan enää laivoja.

Toivottavasti hän sai ne myytyä.

Varjojen kapina

Kadulla tuulen kohina korvissa. Siellä täällä ihmisiä käsirysyssä teutaroivien, paukahtelevien sateenvarjojen kanssa.

Tänään ei taida tulla ollenkaan valoisaa. Mut lapsilla on mukavaa ku on lätäköitä, Poika huomautti.

Varokaa nuorta naista, joka ryntäilee suojateille hopeanharmaalla Ford Kalla. Varokaa vanhaa tummansinistä farmari-Golfia, joka liukuu jarrut ulvoen suojatien päälle.

Pitäisi mennä rantaan katsomaan merta.

Kemppinen

Kemppinen kolahtaa. Sotahistoria, juridiikka ja paljon ajatelleen yleinen pohdiskelu enemmän, runot vähän vähemmän.

Näyttää siirtävän kirjoituksiaan verkkoon eli tavaraa valuu enemmän kuin ehtii mukana pysyä. Mutta silti.

(Aina?) ajankohtaisesta virkavallasta esimerkiksi tämä ja tämä.

Nimismies jos oisin

Kaupassa.

Eläkeläismies, ostokset maksettuaan, nosti kädessään roikottamansa muovikassin näytille kassaneidon eteen.

Kassaneito: ???
Eläkeläismies: Siinä on uimavehkeet.
Kassaneito: Joo?
Eläkeläismies: Haluatko tarkistaa?
Kassaneito: Kiitos en.

Ulkona satoi edelleen.

Turistin "Se oli vitsi" oli luonnollisesti vitsi.

Muutoin kävisi sääliksi poliiseja, joiden odotetaan kohteliaasti ja virkamiehelle sopivalla arvokkuudella seisovan marraskuisessa vesisateessa kuuntelemassa omasta mielestään hauskojen hah hah hauskat vittuilut. Ettei lähde ihan valitusta oikeusasiamiehelle. Kun ollaan sentään veronmaksajiakin ja maksetaan kai te konstaapeli ymmärrätte teidänkin palkkanne.

Mutta vitsihän se, Turistilla.

Isäinpäivä

Ensiksikin sain nukkua pitkään.

Aamiaispöytä oli koristeltu itse askarrelluilla lahjoilla ja korteilla. Ja sain kahvin kanssa herkkuani, horisonttiin ulottuneen vuohenjuustopatongin salaatteineen, tomaatteineen ja punasipuleineen. Perilliset touhuamassa hyväntuulisina siinä ympärillä.

Lounaaksi karjalanpaistia, päiväkahvin kanssa suklaakakkua.

Illalla Pojan kanssa katsomassa salibandya.

Hyvä päivä.

Oli vähän mielessä kirjoittaa faijasta ja toisestakin, mutta ei lähtenyt kevyesti, ja muistaakseni olen jo joskus kirjoittanut. Tyydyn sanomaan, että enemmän faijalta tuntuu se, joka elätti, auttoi läksyissä, opetti luistelemaan ja ajamaan fillarilla ilman apupyöriä ja vuolemaan kaarnalaivoja ja vei lätkämatsiin ja keskellä yötä korvatulehduksessa lääkäriin kuin se, joka vain laittoi alulle. Mutta vähäinen ei ole se toinenkaan, sillä luulen, että ihmiselle on tärkeää myös tietää ja muistaa, mistä on tullut, ketä muistuttaa ja kenen geenejä kantaa. Minulle ainakin.

Vaikkapa sitten kommenttina hedelmöityskeskusteluihin.

Reikä kengänpohjassa

HS ihastelee sunnuntain Talous-osiossaan suomalaisten vaurastumista, ja Matias Möttölä kärjistää menneisiin aikoihin:

Ei siitä ole kauaa, kun suomalaiset söivät makaronilaatikkoa, nakkeja ja hernerokkaa, ajoivat vanhoilla autoilla ja virkkasivat mieluiten itse villapaitansa.

Ei tosiaankaan. Noinhan meillä tehdään nykyäänkin.

Pitäisikö nyt olla köyhä olo?

Marraskuun mato

Huusin tenavat luo kun huomasin Hietarantaa vaivalloisesti matavan hietaisen kastemadon. Kyykistyimme ympärille katsomaan tarkemmin.

Mihin se on menossa, Poika kysyi.

Voiko sitä syyä, Tyttö kysyi.

Ilmoitin lujana kantanani, että ihmiset eivät normaalisti syö kastematoja ja arvionani, että se on menossa talviunille. Hetken matkaa seurattuamme poistuimme.

Musta Volvo pysähtyi hautiksen päätyyn. Mies mustassa puvussa nosti ulos kokoontaitettavat lastenrattaat ja avasi ne. Nainen mustassa puvussa nosti ulos lapsen, jonka laski rattaisiin. Mies nosti tavarasäiliöstä kukkaseppeleen ja asetteli sen rattaiden päälle. He lähtivät liikkeelle rattaita työntäen.

Syömään, piippasi tekstiviesti.

Kesä 1981

Rilahduksiahan on mielenkiintoinen aikahyppy.

Pystyisinköhän samantapaiseen?

Silmä lepää, mieli palaa

Taas on Juhani Katajisto julkaissut Helsinki-nostalgikolle kauniita kuvia. Yksi ja toinen ja kolmas ja neljäskin.

Noiden junien aikaan olin niitä ikiä kuin perillinen nyt. Kuvia katsellessa outo tuttuus, että arki tosiaan näytti ihan äsken tuolta. Ja sitten kuitenkin tuttu outous.

Isänpäiväkahvit

Siellä on isi minun leipomia sämpylöitä, Poika mainosti jo illalla.

Hyviä olivat, kahvi myös. Istuttiin pienissä tuoleissa pienen pöydän ääressä ja perillinen esitteli, mikä seinällä on kenenkin piirros ennen kuin liukeni joukon jatkoksi leikkiin.

Sitten toinen kupillinen ja toinen sämpylä Tytön ryhmässä, pikkulikka oli torjunut puuron mutta sämpylä, maito ja pala banaania maistuivat. Nyt minun masu on täynnä, ilmoitti sitten, kapusi alas tuolistaan ja kipitti leikkimään.

Minä lähdin kotiin. Töihin. Kotiin töihin.

Tutkimattomat motiivit

Poika pyöri tuolillaan, nojasi poskeaan käteensä ja leikki iltapuurollaan.

Onneksi tuli puhe seitsemän veljeksen nimistä. Jolloin sain päähäni hakea opuksen hyllystä ja alkaa lukea alusta ääneen.

Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää...

Poika kuunteli kuin hypnoosissa ja pisteli samalla puuronsa. Lautasen tyhjennyttyä laski lusikkansa, kapusi syliin ja pyysi lukemaan lisää.

Voi tietysti olla, että halusi vain vetkutella nukkumaanmenoa.

Politiikan liepeillä

Vaikea ja mutkikas tuo hedelmöitysaihe. Ruson ajatusluonnokset vaikuttavat samansuuntaisilta kuin tässäkin päässä.

Urheat vapaat taiteilijat ovat taas voimiaan säästämättä kaunistaneet pahojen kaupallisten viestien monopolisoimaa yhteistä ympäristöämme. Epäilemättä nuorison pitää saada näkyä ja olen vain liian vanha ja kalkkeutunut ymmärtämään projektin hienoutta.

Alan kuulostaa Kokkariselta, mutta se ei oikeastaan haittaa.

Scillalla on paita. Kateus on vihreää.

Limittäisiä todellisuuksia

Bloggaajat eivät ole tavanneet tulla uniin, ainakaan pelkästään blogeina tutut.

Olin jo ollut tovin hereillä kun muistin nähneeni unta. En mitään yksityiskohtia mutta sen, että Veloena siinä oli ollut. Ja arkinen mutta lämmin tunnelma, sellainen kuin teksteissään.

Mustetta sormissa

Tira virittelee käsialameemiä. Laskeudun tikkaat arkistoon ja puhallan pölyt omani päältä.

Köh.

Mediain naiset ovat kuulemma muuttumassa taas vaimoiksi ja äideiksi. Esimerkiksi Täydelliset naiset -sarjassa ydinperhemalli elää voimakkaana ja heteroseksuaalinen parisuhde romantisoidaan, Isosisko murahtaa.

En ole nähnyt sen nimistä ohjelmaa, mutta mitenkään vähättelemättä muitakaan mukavia perhemuotoja haluaisin silti puolustaa lämpimästi myös heteroseksuaalisen parisuhteen romantisoimista. Monet elämäni tärkeimmistä naispuolisista henkilöistä ovat olleet vaimoja ja äitejä.

Varastettua viisautta

Silloin tuntee itsensä kanta-asiakkaaksi kun parturi ison setelin nähdessään mainitsee vaihtorahojen vähyydestä, huitaisee kädellään ja sanoo, että poikkea maksamassa vaikka huomenna.

Tommi kirjoittaa bloggaamisesta viisaasti, kuin muutaman viikon takaiseen pohdintaani vastaten:

Luulen, että tämä on yksilölaji ja toisekseen että hyvin harvoja tapauksia lukuunottamatta jokainen kuitenkin päätyy kirjoittamaan omasta elämästään. Sitä ehkä estää huomaamasta se, että joitain kiinnostaa aidosti musiikki, toisia poikaystävät ja kolmansia öljyn hinta.

Ja:

On vaikea motivoitua tekemään sellaista asiaa pakolla, josta ei saa palkkaa. Jos alkaa luoda bloggaamiselleen suuntaa, luopuu ennenpitkää joko kirjoittamisesta tai linjan noudattamisesta.

Ja entäpä jalat maassa kulkeva mitvit, SchizoBlogin kommenteissa, mistä oikeudenhaltijan suopeuteen luottaen seuraava pitkä sitaatti:

Aikalaisteni elämää, maailmankuvaa ja mielipiteitä, egobuustaustakin, tallennettuna helposti lähestyttävään muotoon. Mitä antaisinkaan, jos voisin lukea vastaavia vaikkapa kolmen tuhannen vuoden takaa? Siinä mielessä blogit ovat myös eräänlaista historiankirjoitusta.

Minulle ei edelleenkään oikein aukea ajatus, miksi blogien pitäisi kiinnostaa muitakin kuin pienehköä marginaalijoukkoa.

Jotenkin ihan keväinen valo. Ihan niin kuin lumi olisi juuri sulanut ja huhtikuu menossa.

Ihan tavallinen aamu

Kahden korttelin jälkeen huomasi kasvojen kastuneen vaikkei varsinaisesti satanut. Semmoinen suttuisen sumuinen aamu.

Kurainenkin, silti naisella oli kevyt valkoinen hame ja valkoinen takki. Selkään lainehtivat hiukset ja laukku sentään ruskeat, niin myös korkeakorkoiset saappaat.

Muut aamun kulkijat.

Lukiolaiset jo muuttumassa poukkoilevasta pipojen, reppujen ja roikkuvien housujen massasta yksilöiksi sitä mukaa kuin oma tyyli alkaa löytyä, edes joku. Itsevarman oloiset tytöt, heitä salaa vilkuilevat vielä vähän kömpelöt pojat.

Ryhdikkään varmasti harppovat kylterit. Rauhallinen katse tulevaisuuden menestyksessä, joka antaa jo luvan katsoa muita kulkijoita vähän alaviistoon hymyillen.

Jalkakäytävän leveydeltä tungeksivat vihreäliiviset kovaääniset rakennusmiehet, jotka kolistelevat lämpimään kuppilaan aamukahville. Maalitahraisten lippalakkien alta harottavat hiukset, korostetun löysänrento kävely.

Aiheaitta ja kirjoittamisen taito. Elämää ratin takana.

Interflug

No niin. Tässähän laatukirjoittajamme sitoo ajankohtaista keskustelunaihetta nätiksi paketiksi. Alkuun pidin koko ajatusta liian mielikuvituksellisena olemaan totta, mutta entä jos sittenkin? Voisivatko jotkut toimittajat tosiaan pitää jokamiehen julkaisumahdollisuuksia uhkana?

Oikeilla medioillahan on yhteytensä, työkalunsa, arkistonsa ja ennen kaikkea palkallinen aikansa tehdä sitä journalismiaan, mutta kolumnipuolella viivalle asetutaan jo tasaisemmin.

Täytyy nostaa hattua toimittajille, jotka avaavat turvallisen medialinnakkeen laskusillan ja astelevat rahvaan pariin bloginpitoon. Taviskirjoittajan on ollut lohdullista huomata, ettei niitä ideoita paremmissakaan piireissä kasva puissa eikä se tekstikään aina kovin mielenkiintoista ole.

Ammattilainen on kuitenkin aina jonkinlainen ammattilainen, joten odotuksia on. Helsinkiläisenä seuraan kiinnostuksella esimerkiksi Kaupungin valoja ja yli 30 vuotta joka-aamuisen Hesarini lukeneena, herranen aika, ihan oikean Hesarin päätoimittajan blogia. Urheilun ystävänä odotan kärsivällisesti, että Pressikatsomo kirjoittaisi jotain oikeasti mielenkiintoista, ja luetaanhan lapsille meilläkin, joten Lapsen kanssa on ruksattu huolella. Ja radioasema kiinnostaa aina.

Siinä ne melkein olivatkin. Osa ison talon uutuuksista ei vain auennut ja osa kirjoittaa aiheista, jotka kiinnostavat joitakuita muita.

Niin valveutunut tai mediakriittinen en kuitenkaan ole, että erkkolaiset blogit herättäisivät mitään periaatteellista tarvetta alkaa teroittaa seipäitä.

Huomasittehan muuten, että itse Jukka Kemppinen on aloittanut?

Viime päivinä ruksattuja ovat myös muun muassa Kirjaksi, Jatulintarha, Ikkunaiines, Takaisin koulunpenkille, Helenan nettipäiväkirja ja Ajassa irrallaan.

Konungens ring

Tänkte på Gustaf II Adolf i kväll. Nej, det var ju inte honom utan Fältskärns berättelser och alla dom där spännande slagen vid Breitenfeld och vid Lützen och vid floden Lech jag läst om när jag var liten.

Konung Gustaf Adolf stod med sina svenskar och finnar på Tysklands jord att värna det heligaste och högsta i lifvet: frihet och tro. Tilly, den förfärlige gamle korpralen, hade inryckt i Sachsen, och konungen följde honom. Två gånger redan hade de mötts, tigern hade manat lejonet till kamp, men lejonet rörde sig icke. Nu stodo de tredje gången i hvarandras åsyn; det förkrossande slaget måste falla, och Tyskland darrade under förbidan på sitt öde.

En märklig kväll, varm och fuktig, inte alls november eller nästan vinter utan hellre september och mitten av hösten. Regnet fick Mannerheimvägen att glimta men det var någonting fel med färgen ovanför. Himlet borde ha varit svart eller blå men det var bara en massa fula färgtoner som om man hade kastat in alla möjliga färger och inte ordentligt hunnit blanda dom samman. Och den där brandgul färg gatubelysningen ger. Äcklig.

Och det var ju inget riktigt regn heller utan bara små droppar som nästan inte fanns men lyckades ändå göra ansiktet våt.

Gick runt Tölöviken och stannade en stund vid bron. Det kom lokaltåg och snälltåg och InterCitytåg och ett tåg med blåa vagnar, på väg till Moskva eller St. Petersburg, vi var inte säkra. Och sen hörde jag ljudet av ett diesellok. Fick fram min lilla kamera men hann bara se nånting rött dyka upp från under bron och sedan var det bara två strålkastare som avlägsnade sig.

Vi tog den längre vägen hem. Barnen hade mycket att säga men med alla högljudda bussar och bilar på Helsingforsgatan vet jag inte vad.

Tajmingen var i alla fall perfekt. Vi öppnade hemdörren precis när det började regna ordentligt.

Puujalka säröilee

Kaivopuiston rannasta oli kuulemma eilen löydetty kuolleita silakoita.

Ei tuo vielä mitään. Minä olen löytänyt kuolleita silakoita jopa lautaseltani.

Kuolleet silakat maistuivat lokeille, seurasi tänään tilannetta Nelonen verkkosivuillaan. Voi olla, en osaa sanoa. En tiedä, miltä lokit maistuvat.

Kaareva kuutti

Pitkästä aikaa testi, Marginaalista löydetty.

Curvy and cute? Mikäs siinä, minun maultani kuulostaa. Mutta keitä nämä Beyoncé ja Elisha Cuthbert ovat? Jotain junioreita?

Marraskuun sade

Hämärä tulee jo varhain.

Vihmoi vettä, katuvalot heittivät mustanharmaaseen taivaaseen pahoinvoivia sävyjä. Kuljettiin sadetakkisen toipilaan kanssa käsikkäin, ihan rauhallisesti. Lisärakennuksen kohdalla pysähdyttiin katsomaan kukkapenkkiin heitettyä pölykapselia.

Asemalla Poika halusi tietää tarkkaan, mihin asti vuoden 1990 onnettomuuden tavaravaunu tunkeutui ja miten laajasti seinä meni rikki. Kyykistyin viereen ja osoitin kohdat.

Keltaiset nauhat opastivat rahatiskille vaihtamaan viimeinkin pois reissuista jääneitä käteisiä. Kopea neitonen tunki lasin alta 185 yhteiseurooppalaista ja perusteellisen kuitin.

Käytiin vielä laiturilla katsomassa junia. Triit, soi pilli, konduktööri kipusi junaan ja kurkisti vielä kerran ulos. Sitten Pendolino lipui liikkeelle ja kiihdytti kiskot kihisten kohti Turkua.

Kontumarketista maitoa ja ketsuppia, Ärrältä uuniomenajäätelöä.

Lähiaikoina voisi taas lukea Pohjantähteä.

Pekka ja Pätkä perttiklemoloina

Oli ihan virkistävää lukea aamun HS:sta, että Ainoa kurotteleva Väinämöinen näyttää irstaalta saudiraiskaajalta ja Ruokolahden eukot kirkonmäellä kauempaa tulevasta yhtä oudolta kuin kongolainen naamio vieremäläisestä.

Mutta että oikein kulttuurivähemmistökoordinaattorin toimi. Ei valtiolla ainakaan rahapulaa ole.

Erinäiset Hesariin liittymättömät blogit näköjään käyttivät hetken nimissään kirjaimia HS, mutten tiedä, miksi. Erinäiset Hesariin liittyvät blogit ovat näköjään poistaneet nimistään kirjaimet HS, mutten tiedä, miksi. Minusta ne olivat informatiivisia.

Hesarin kymmenvuotias TV-liite kehui itseään. Kerroin jo aiemmin, miksen yhdy kehuihin.

Lasitalon emäntä aikoo viikonlopun aikana pohtia elämän suurista kysymyksistä vain Waltteri Immosen mahdollisia potkuja. Ihailtavaa konsernin sisäistä lojaaliutta, tuhahtaa epäluuloinen kilpailevan joukkueen kannattaja.

Taisi olla 1978, kun nauhoitin radiosta C-kasetille. Kate Bushin Wuthering Heightsin. Tuosta TV-liitteestä sain käsityksen, että hän on levyttänyt jotain sen jälkeenkin.

Toimenpide

Poistetaan ensin keskikokoinen kitarisa normaalin tapaan rengasveitsellä ja pihdeillä. Tuffaus. Sen jälkeen poistetaan keskikokoiset arpiset ja alustassaan kiinni olevat nielurisat etulakikaariviillosta kapselinmyötäisesti preparoiden ja tyvet slingaten. Bipolaripoltto. Kotiin operaatiopäivänä. Jälkikontrollit tarvittaessa lähettävän lääkärin vastaanotolla.

- Minä sain isi unihiekkanaamarin mut se hais ihan pakokaasulle tai semmoselle menehtyneelle homejuustolle, Poika sanoi.
-Mut sit ku minä heräsin ni minä sain nukkua äitin sylissä.

Älä jännitä, Nikander

Ihan mielenkiintoinen juttu Kuukausiliitteessä.

Kun Kati Outinen päivitteli nykyisen oppilasaineksen yleiskunnon ja yleissivistyksen tasoa. Vaikka eihän taiteen professori päivittele, sinä on liikaa kukkahattua. Voisiko hän tuhahtaa tai ärähtää? Suupieli halveksunnasta värähtäen, sen verran kiihtyen että tuhkaa karisee liinalle ja punaviiniä läikähtää.

Hienoja kuvia kaamosjutussa. Vaikka se suoraan jutun perään taitettu Malesia-mainos jotenkin lässäytti kokonaisuutta.

Ja verotietoviikosta: Kiitokset Sarasvuolle ja kaikille muille suurituloisille, jotka vahvasti osallistutte keskoskaappien, kouluvihkojen, tasaisten asvalttiteiden, HKL:n tariffituen, rynnäkköpanssarivaunujen, kirjastovirkailijoiden, leikkipuistojen, poliisiautojen ja vanhainkotien rahoittamiseen. Teette arvokasta työtä. Nauttikaa ansaitsemistanne euroista. Me muutkin autamme parhaamme mukaan.

Hajaantukaa

Ei täällä mitään tapahdu.

Pikku editointi vain haamutti.

Aita on matalin

Väsyttää kovin. Sen vuoksi kuvin.