Näkymä rannalta

Presidentti vaikutti masennetulta

Torkahdin jo keinutuoliin mutta lähdin mukaan, vaikken olisi jaksanut. Pyyhkijän sulka viuhtoi tuulilasiin vihmovaa vesiräntää sivuun. Perillä hanki oli täydellinen. Taputtelin käsissäni lumipallon toisensa perään ja linkosin niitä leikkimökin katolle.

Vaimo innosti tenavalauman mukaansa rakentamaan maailman isointa lumilinnaa. Minä kyyditin Tyttöä pulkassa ja kävin välillä alarinteessä laskemassa itse. Alhaalla yritin ärtsyä pysäytyskaartoa, mutta kaaduin hankeen ja katsoin, kuinka pulkka jatkoi suhisten yli maantien.

Isäntä toi deaktivoidun M/31-päristimensä näytille. Rumpulippaan kanssa painavampi kuin muistin, jäykkä vaihdin. Nuuhkin syvään aseöljyn aromia, viritin muutaman kerran ja tähtäilin tyhjiä laukauksia pihalamppuun. Pojan serkku halusi myös katsoa ja oli ampuvinaan ympäriinsä. Ei koskaan asetta ihmisiä kohti, Isäntä ärjäisi ja otti lelun pojalta pois.

Uutisfriikkinä luen jokaisen jutun, pengon jokaisen foorumin ja käyn kurkkaamassa jokaista kuvaa. Varsinkin lasten kohtalot sekä jotkut vatsaakääntävät kuvat jäävät pyörimään päähän unen tuloa lykkäävänä kaleidoskooppina. Saattoi siinä olla myös alkavaa nuhaa, joka muutti nenänielun limaa tihkuvaksi raastinraudaksi ja naarmutti aamuyön.

Aioin kirjoittaa myös lasten suhtautumisesta uutisiin, medioiden toiminnasta ja viranomaisiin kohdistuvasta arvostelusta, mutta homma olikin jo hoidettu.

Lasin narina

TV-ruudussa pääministeri puristi huulensa yhteen ja arveli, että moni Thaimaassa kateissa oleva jää kateisiin. Vaikkei sillä merkitystä olekaan, huomasin panevani merkille, että pääministeri esiintyi raskaalla hetkellä arvokkaasti ja vakuuttavasti.

Vihreä astianpesuaine haisi teininä juodulle Vodka Limelle.

Ensin lautaset, sitten lasit ja mukit, sitten aseet. Viimeiseksi paistinpannu ja kattila. Pesin aina yhden erän, sitten huuhtelin. Tiskiharja sanoi tshihi shkihi irrottaessaan lautasesta ruokaa. Veitset, haarukat ja lusikat kalisivat, puhtaat juomalasit narisivat sormea vasten. Kuivasin kaikki pyyhkeellä ilman kiirettä ja asettelin lopuksi kaappeihin.

Tiskatessani mietin, millaista siellä on täytynyt olla.

Pieniä, suuria, käsittämättömiä

Kälylän pimeässä pihassa riehui talvisota. Liiterin nurkan takaa pärähti konepistoolisarja, sitten tumma hahmo karvalakin korvukset alhaalla juoksi esiin ja syöksyi seuraavan kinoksen taakse suojaan. Tenavien serkuilla oli meneillään jonkinlainen puukiväärisodan ja piilosillaolon yhdistelmä.

Hallissa killui talon auto katonrajassa, isäntä ja naapuri vaihtoivat vuotavaa kytkinsylinteriä uuteen. Talossa usutin emännän lataamaan Firefoxin ja esitelmöin sen eduista. Aina silmän välttäessä Tyttö livahti salamana könyämään vaarallisen jyrkkiä portaita yläkertaan. Muita aikaansaannoksia olivat koiralle syötetty pullapala, syheröksi muuttunut emännän kudin ja rämähdykset isännän kaksitoistakielisestä.

Pullakahvien jälkeen palattiin valkoista tunnelia. Sen reunoilla luminen metsä, aurauskeppien heijastimet, välillä liikennemerkkejä tai talojen jouluvaloja. Lumi oli tasoittanut kesän täristäviä nimismiehenkiharoita hiukan. Etelästä lipui harsoista pilveä, mutta kelmeä kuu ja tuhannet tähdet pistivät pään pyörälle. Tunnistan vain Otavan.

En tietääkseni tunne ketään hyökyaaltoalueella oleskellutta, mutta päivän mittaan uutispätkät ovat vetäneet hiljaiseksi. Taas kerran yksittäiset ihmiskohtalot kouristavat aivan eri tavalla kuin käsittämättömät uhriluvut. Saamme kuulla vielä monta suomalaisen Paavon ja ruotsalaisen Hanneksen tarinaa. Heitä meillä mietittiin, kun ilta taittui yöksi ja omat tuhisivat unilelut kainalossa vieretysten.

Mikä kenenkin Hapenensaari

Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta kertoo lapsuuden paratiisista, 1930-luvusta suvun huvilalla Hapenensaaressa Viipurin saaristossa. Kirjoittaja muistelee moitteettoman systemaattisesti rannat, salmet, poukamat, eläimet, puut, ihmiset, huoneet ja hetket.

Tarinalla on epiloginsa, kaksikin.

Sota tuhoaa idyllin ja jättää saaren rajan taa tavoittamattomiin. Heinäkuussa 1944 suomalaiset, saksalaiset ja neuvostoliittolaiset miehet kuolevat ja haavoittuvat Hapenensaaren ja lähisaarten rannoilla, kun vihollinen yrittää vielä kerran läpimurtoa, onnistumatta. Nuori upseeri Benedict Zilliacus poikkeaa paikalla pikaisesti.

Neuvostoliiton kaaduttua Zilliacus ja hänen veljensä pääsevät ensi kertaa sodan jälkeen käymään paikalla ja hetki ottaa koville.

Kolmikymmenluvun varakkaan sivistyneistön elämä on kaukaista ja vierasta, mutta kaipaus menneeseen ei. Ymmärrän, miksi lapsuuden paratiisissa on vain kesä tai talvi. Syksyisin ja keväisinhän oltiin kaupungissa koulussa.

Minä ja Poika kuljimme tänään kirkkaassa auringonpaisteessa ihmettelemässä lunta, jäätä ja eläinten jälkiä. Tuossa jäniksen, tuossa koiran, tuossa seinän vieressä erottuvat kissan polkuanturat, ovatkohan nuo ihan pienet hiiren tai myyrän? Ei tästä päivästä ehkä seuraavan sukupolven idylliksi ole, mutta mukavaa joka tapauksessa.

Illan päätteeksi osuin TV1:n dokumenttiin holokaustista selvinneistä juutalaisista, ja jotenkin sekin tuntui osuvan aiheeseen. Kun Auschwitzissa ollut vanhus liikuttui kyyneliin palatessaan entisen kotitalonsa portille nykyisessä Ukrainassa, nuoruutensa Unkarissa.

Vain elämää ei sen enempää

Jos olisin elokuvaihminen ja kulturelli, minun pitäisi kai inhota Timo Koivusalon tekeleitä.

En ollut ennen nähnyt Irwin-leffaa enkä nähnyt alkua nytkään.

Ihan samat repliikit ihan samalla nuotilla kuulee, kun samaan metrovaunuun hoippuroi spurgahtava seurue matkalla sossusta Alkon kautta Reiskalle, Penalle tai Masalle.

Hyppy tunnelmasta aivan toiseen on elokuvantekijälle helppo. Remuavan juopon perään tarvitaan vain nopea leikkaus äitinsä syliin juoksevaan pikkupoikaan, sitten hautakiveen.

Indiana Jones Kirrinin saarella

Lintu lentävä
on meillä tehtävä
Rogerin portti punainen
on tiesi tämänkertainen
nuolen tie
perille vie

- 3 etsivää ja änkyttävä papukaija (ulkomuistista 25 vuoden jälkeen)

Ei Da Vinci -koodi ihan Jupiter Jonesia ja Pete Menkeniä ollut, mutta melkein, höystettynä Sofian maailmalla ja Indiana Jonesilla. Ehkä Viisikko Kirrinin saarella -vaikutelma johtui suomennoksesta, pitäisi lukea myös alkukielellä verratakseen.

Ihan kiva kulttuurikuorrutettu vauhtiseikkailu kumminkin, vaikka ei jokaista lukua tarvitsisi lopettaa jännittävään tilanteeseen. Ja olivatkohan katolisen kirkon tummaaminen ja pehmeänviisaan naiseuden nostaminen vähän helpon muodikkaita teemoja?

Tapaninpäivään päättyy myös traditionaalinen ahmiminen.

Tämän joulun kärkikolmikoksi nostan erittäin onnistuneen kotikaljan, karjalanpaistin sekä haudutetun punakaalin, joka laadittiin vartavasten minua varten. Pistesijoille laatikot maaliintulojärjestyksessä peruna, porkkana, lanttu. Kinkkua veistin pari viipaletta eristeeksi ruisleivän ja sinapin väliin.

Saunasta tullessa näin (valitettavasti vain pätkän) ohjelmasta Chydeniuksen lauluja. Niin kauniita sävelsi, että edes noloiksi vanhentuneet tiedostavat sanoitukset eivät tee niistä kuuntelukelvottomia.

Varpuset jouluaamuna

Pikkulinnut touhusivat jotain talon räystään luona, sen reunalta roikkuvaan lumilippaan tuli pyöreäreunainen kolo. Jossain kaukana haukkui kimakasti koira ja vielä kauempaa kohisi liikenne, niin vaimeana, että saattoi olla vain kuvittelua. Muuten aivan äänetöntä.

Aurinko sipaisi ensin taivaanrannan pilvimassaan kultareunan ja kurkisti sitten mustan yli. Timantit kimalsivat hangella. Poikaa harmitti kun niitä ei saanut poimittua edes rukkaset riisumalla.

Tenavat saivat aivan liikaa lahjoja. Eniten huomiota ovat tähän mennessä saaneet Kippi ja Mini, vauvanukke, leikkirälläkkä, merirosvolaiva ja autonkuljetusrekka. Selvää on kuitenkin, että molemmat haluavat tavan takaa leikkiä yhtä aika juuri sillä samalla. Pikkulikka pitää jo hyvin puoliaan.

Syksyllä mainitsin ohimennen Minä, Aku Ankka, kirjan, jota en lapsena koskaan saanut, koska se oli liian kallis. Kävin Töölön kirjastossa lukemassa sitä ja muita sarjan järkäleitä. No, näköjään jotkut toiveet toteutuvat aikuisina. Aku Ankka ja zombi, nelikulmaiset munat, atomivakoilijat, Tyhjälän joulu, kultainen talja...

Myös Da Vinci -koodi vaikuttaa lupaavalta.

Sinä sait isi varmaan siks niiv vähäl lahjoja ku oot komentanu meitä vähäl liian paljo, Poika arveli katsoessaan vaatimatonta saalistani.

Ja tapahtui niinä päivinä

Anna joulun valon lievittää sielujemme ikävää, sanoi pappi aattojumalanpalveluksessa.

Kansaa tuli joka suunnasta, kävellen, potkukelkoilla, autoilla. Ja hevosen vetämällä reellä, mutta sentään ilman aisakelloa. Päät kumminkin kääntyivät ja lapset osoittelivat innoissaan. Joka toisella askeleella pysähdyksiä, tervehdyksiä ja hyvän joulun toivotuksia. Pieni kylä.

Kaikki kuulemma kadehtivat ortodoksien mystiikkaa ja loistoa, mutta minä pidän luterilaisista karun asiallisista rituaaleista. Vaikken pääsisi kirkkoon sisään, jos ovella testattaisiin vakaumus.

Ihmiset istua jurottivat kahisevissa toppatakeissaan, paksuissa housuissaan, raskaissa kengissään ja juurikasvuissaan tutkimattomin ilmein. Suurin osa kai tavan vuoksi tai jouluelämystä hakemassa, mutta varsinkin vanhat naiset ovat kirkossa jotenkin kuin taivaan eteisessä jo.

Ikkunoiden takana jouluilta sinistyi tummaksi ja kirkkomaalla loistivat kynttilät.

Tyttö hihkui ja tempoili sopivasti, vaikka riisikakuin lahjottiin. Poika nukahti toisen virren kohdalla kylkeäni vasten. Kun pientä tukeva käteni tuntui irtoavan, nostin reilusti syliin.

Kylmät väreet menevät aina selkäpiitä siinä kohdassa, kun kanttori lisää tehoja kesken loppuvirren.

Nyt Jumalalle kunnia
kun antoi ainoon poikansa

Niin lienee tarkoituskin, vaikuttaviksi kai menot ovat suunnitellut ja hioutuneet. Lopuksi naispappi luki Lapuan uuden piispan tervehdyksen hiippakuntansa seurakunnille. Silitin Pojan päätä ja kerroin, että aika herätä, lähdetään. Miksi, silmiään räpyttelevä uninen tivasi äreänä.

Vielä kynttilät Vaimon isovanhemmille ja muualla lepäävien kivelle ennen kuin käveltiin täysikuun loisteessa takaisin.

Kylän jyrkimmässä mäessä

Poika ponnisteli takaisin ylös pulkka perässään ja halusi tietää, olisiko vielä isompaa mäkeä.

Tytön alahuuli alkoi täristä, kun isän kantapääjarrutuksen nostama lumihyöky peitti pienet kasvot jääkylmällä. Kuivasin kämmenellä ja pussasin poskelle, sitten elämä hymyili taas.

Kun vaatteet oli ripustettu kuivumaan, katsottiin joulurauhan julistusta. Kerroin Pojalle myös kirkko- ja käräjärauhasta.

Onko isi tuo joulurauhapoliisi, kysyi perillinen kameran tarkentaessa laivaston soittokunnan kapellimestariin.

Pakkasen tuoksu

Tenavat ahmivat paistettua haukea kaksin käsin, Tyttökin niin, että piti ottaa lautanen kauemmas jotta malttoi syödä välillä suunsa tyhjäksi.

Iltakävelyllä oli jo tyyntynyt, tähdet tuikkivat kylminä sinimustalla taivaalla. Talvi tuoksuu täällä toiselta kuin meren rannalla. Kuivalta lumelta ja pakkaselta.

Hautausmaalla tuikki jo arviolta joka kolmannen paaden edessä. Käännyin vielä ja pysähdyin katselemaan lumisten kuusten lomasta puukirkkoa, joka kylpi kuun ja kohdevalaisinten säteissä.

Eilinen kirjastopartio kuuli toiveen katsella vaikkapa muistelmia, vaikkapa kenraalien. Touhuloiden, Mikko Mallikkaiden ja Mauri Kunnasten seasta löytyi sitten niin Ehrnroothia kuin Mannerheimiakin.

Kenraalin testamentissa oli mutkikkaita tapahtumakulkuja kirjoitettu kovasti yksinkertaisiksi, mutta tavoitteena taisikin olla selkeä sanoma.

Anita Hallaman muistelot kirjeenvaihdostaan Kekkosen kanssa jäivät ohuiksi, kun en ole kekkoslogian oppimäärän nidepinoja kahlannut. Eräitä tuttuja tuntoja silti, luultua vähemmän erilaisia ovat herrat ja narrit. Tai ehkeivät sittenkään, noiden kahden kirjan piirtämissä kuvissa. Kyllä niissä(kin) kenraali on suomenruotsalainen aatelismies siinä missä presidentti on savolainen sutki.

Nainen, urheilija

Hannu Teider on näköjään kirjoittanut 19.11. päivätyssä Seurassa huippufutaaja Laura Kalmarista.

Teiderin mukaan Kalmari edustaa myös parasta suomalaista naiskauneutta ensi kesän EM-lopputurnauksessa Englannissa.

Kirjoittaja uskoo, että missimittainen vartalo, kaunis hymy ja hoikat sääret ovat tehneet Laurasta esikuvan myös jalkapalloa harrastaville pikkutytöille.

Nekö varmasti?

Kyllä minustakin on mukavaa kun Kalmarista tai Mikaela Ingbergistä näytetään lähikuvaa, mutta jokin tuossa särisee.

Lumituuli

Ovikello soi, verkoilta palannut naapuri toi neljä tainnutettua haukea. Poika seurasi hievahtamatta, kun mummi siivosi kalat ja esitteli löytöjä. Hampaat (terävät), maksa, mätiä, isoimman hauen syömä muikku.

Kälylässä puhuttiin kirjanpidosta ja juotiin kahvia kaapista pudonneen pussin murskaaman piparkakkutalon pirstaleiden kera. Nopeakätinen Tyttö kiskaisi pöytälampun lattiaan. Kun sirpaleet oli lakaistu, lähdettiin ulos laskemaan pulkalla.

Palatessa tuuli kiidätti auton valoissa vaakasuoraa lunta, peltoaukean kohdalla erityisesti. Pidettiin istuimissaan pilkkiviä tenavia hereillä laulamalla Huopikkaita.

Tempoileva tuuli jymistelee kattoja.

Iltaa karkuun nelostiellä

Tunnin ajamisen jälkeen oltiin sadan metrin päässä kotoa. Juuri kaupungin jäädessä taakse tuli nimittäin mieleen, että kaksi kriittistä kassia oli unohtunut vaatekaapin alaosaan. Toisella yrittämällä tiedettiin jo, että yhdessä kohdassa Sturenkadulla on käytössä vain yksi kaista.

Pimeyden saavutettua meidät näyttivät kapealla tiellä jonona vastaan tulevat rekat kaikkine valoineen pieniltä kaupungeilta. Yläosa himmenee eniten, kun ne vaihtavat lyhyille. Mäessä Konginkankaan kulmilla mietin, miltä tästä kulmasta näyttäisi, jos tuon lähestyvän viisikymmentonnisen perävaunu alkaisi luisua poikittain. Paikoittain aika liukasta.

Perillä taivas oli järven yllä niin kovin syvän sininen, melkein musta. Tähtiä joka puolella, ja suuri kellervä kuu. Savupatsaat nousivat pystysuoraan, nykyään enemmän öljypolttimista kuin uunien piiseistä. Kopistelin kengät portailla ja lähdin sisään saunaan.

Käytyäni vähän lepäämään havahduin keskiyöllä sen verran, että riisuin farkut ja kömmin peiton alle. Tekipä hyvää nukkua kellon ympäri.

Tänään on harmaata, mutta luvattu myrsky vasta matkalla. Harakat harjoittelevat pihalla syöksypommitusta.

En taaskaan, tietenkään, ole Veloenan kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta hän kirjoittaa kerralla koskettavammin kuin yliopistollinen kriminologian tutkijoita pitkän uransa aikana. Ja minäkin ihmettelen, miksi ihmeessä omaisuusrikoksesta saa helposti niin paljon enemmän rangaistusta kuin toisen ihmisen pieksämisestä sairaalakuntoon.

Ne ajat ovat menneet, kun harva omisti polkupyörän mutta lapsia kuoli kuin kärpäsiä. Niiden aikojen suhtautuminen omaisuuteen vs henkeen ja terveyteen voisi myös päivittyä.

Pimeä kylätie

Ei ehdi blogata kun on niin paljon blogeja luettavana.

Semmoisiakin voisi olla, jotka eivät kirjoittaisi omaa mutta lukisivat ja kommentoisivat muita, asiallisesti ja rakentavasti. Blogistan on niin täynnä hyviä merkintöjä, joiden takana ikkunassa häämöttää tyhjälle tielle surullisena tuijottava kirjoittaja mutta kukaan ei tule kommentoimaan ja lopulta valo ikkunassa sammuu kun se surullinen kirjoittaja huuhtelee kuppinsa tiskialtaassa ja menee nukkumaan eikä kukaan kommentoinut, taaskaan.

Ohikulkija katsoo siihen ikkunaan ja ottaa jo askeleen mennäkseen koputtamaan ovelle ja kertoakseen että minä luin sen, se oli hyvä, mutta sitten ajattelee ettei kumminkaan keksisi mitään oikein osuvaa sanottavaa ja tilanne voisi olla kiusallinen ja entä jos se innostuisi liikaa ja pyytäisi sisään teelle eikä kehtaisi kieltäytyä ja olisihan se vähän omituista ja on niin myöhäkin ja sitten se ohikulkija kohentaa kaulaliinaansa ja jatkaa vähän nopeammin askelin matkaa kohti lehdettömän koivukujan päässä odottavaa kotiaan mutta koko ajan on tunne että kaikki meni jotenkin väärin.

Sinne ja takaisin

Viideltä herääminen onnistui yllättävän hyvin, ja onnistuin liukenemaan talvipimeään vesisateeseen herättämättä muita.

Katselin ikkunapaikalta siivenkärkeä, jonka vilkkuva valo erottui pilvenriekaleiden läpi. Laskussa kone heitteli kankulta toiselle, mutta istahti lopulta kiitotielle hellävaraisen pehmeästi.

Pitkä päivä. Seisominen kipeytti jalat ja riikinruotsin ymmärtäminen pään. En olekaan toviin kätellyt ja hymyillyt näin paljon. Jos huoneessa nyt räjähtäisi pommi, maailmaan ei jäisi montaa alamme eksperttiä, paikallinen kollega naureskeli tauolla ja sekoitteli Löfbergs Lilaansa.

En ole ennen huomannut, miten komea Heaven's on fire:n intro on suurhallitason kamoilla toistettuna.

Taksikuski luukutti The Wallia. Toivoin monia punaisia valoja.

Mother did it need to be so high?

Vaellettiin vielä räntäsateessa Götgatania etsimässä siedettävää syötävää. Näköjään myös Söderin pizzapaikat sulkevat aikaisin.

Keskiyöllä soi puhelin rytmiryhmän startatessa radalle. Viisas valitsi kahdeksan tunnin unen ja kieltäytyi kohteliaasti. Sammutin valot, käännyin kyljelleni ja nukahdin sekunneissa.

Aamulla katu oli muuttunut valkoiseksi.

Se hetki, kun moottorien matala mouruna nousee jyliseväksi kohinaksi ja selkä painuu istuinta vasten. Monitorissa kiitotien katkoviiva katosi koneen alle yhä nopeammin ennen kuin muuttui loittonevaksi havumetsäksi. Keskipäivällä ylitin Turun. Tarjoilukärry oli vasta käytävän puolivälissä, kun moottorit mörähtivät pienemmille kierroksille ja kone alkoi vähentää korkeutta. Tunnollisena minäkin haukkasin sämpyläni nopeasti ja kulautin omenamehun päälle.

Cabin crew, please be seated for landing.

Ilmanvaihto toi kuuman kerosiinin katkua. Annoin muiden tungeksia ulos ennen kuin kurotin kimpsuni. Takanani lentoemännät keskustelivat jouluruuista odotellessaan koneen tyhjenemistä. Nuorempi tykkää maksalaatikosta.

Aikakoneessa jäätuulessa

Aamiaislukemisena eilen lainaksi saatu kirja Helsingin puretuista taloista. Niin hienoja ajankuvia, että teki mieli hyppiä tasajalkaa pelkästä innostuksesta.

Ja sattui samalle päivälle toinen yhtä säväyttävä kokemus, kun osuin Juhani Katajiston kuviin. Esimerkiksi tämä ja tämä eivät ole mitään muuta kuin aikakonematka lapsuuteen. Ei puutu kuin kuva keltaisesta postibussista.

Oli paha virhe lähteä paljain päin ulos. Kallioista Helsinginniemeä riepottava viima raapi kasvoja jäisellä sumulla. Puuskat kohisivat korvista sisään kipeyttäen niskan ja pään.

Tuolta yheltä sorsalta oli isi kissa syöny pään, Poika sanoi ja osoitti Töölönlahden vesirajaan. Katsoin hetken ällistyneenä ennen kuin tajusin. Aika kertoa puolisukeltajista.

Tervetulleet päikkärit täydensivät kahdeksan tunnin yöunia, ja tällaisena päivänä sauna on siunaus. Kunpa vielä huomenna ei tarvitsisi herätä viiden jälkeen. Siis tänään.

Kanveesissa

Yö yöltä kasvavan univelan kestää, kun on koko ajan deadline punaisella ja pakkopakkopakko.

Mutta kun eräänä päivänä saa (edes hetkeksi) erääntyneet hommat käsistä, adrenaliini haihtuu ja ilmapallo tyhjenee sihisten.

Vaikutusta voi tehostaa pysäyttämällä tunnin reikäpalloja, saunomalla, syömällä ja juomalla neljä olutta.

Nyt nukq. Siis ihan kohta.

Tariffi on kirjannut Izvestija-muistoni. No okei, me luistinradalla, kiekolla. Emmekä saaneet katsoa koulussa. Mutta sama fiilis.

Aikasiirtymä

Tässä unessa oltiin joskus 1945-46 maalaistalossa keskellä Saksaa, arviolta Kasselin - Eisenachin kiehereillä.

Oli ilta, kun miehet kolistelivat ovesta sisään. Mitään puhumatta he kolauttivat keskelle pöytää multaisen pääkallon.

Kaikki tietävät pöytään lyötävän pääkallon merkitsevän, että tulijat ovat turvapaikkaa etsiviä natseja.

Ei, en ole lukenut Odessan miehiä aikoihin.

Miehiä mustassa kaupungissa

Kun kaksi yötä menee äänekkäästi tunnin pätkissä eivätkä päikkäritkään käy kaupaksi, on varikkokäynnin aika.

Naiset lähtivät, me miehet vartioimme taloa. Poika osoittautui muistipelissä yllättävän eteväksi. Ja hihkui riemusta joka kerta kun toisessakin kortissa oli sama kuva. Ehdittiin vielä keilailla ennen iltapalaa.

Kotiutujien kolistellessa ovella pikku-ukko pimahti: juoksi ympyrää ja hyppi tömähdyksiä sohvalta alas.

Kipeä kurkku se valvottaa, oli tohtori sanonut, äkäinen virus. Lääkettä yöksi.

Pitkään tässä on oltukin terveinä.

Lokakuinen sade ropsii ikkunalautaan. Miten kaupunki voikaan olla näin kuravetisen musta.

Joka päivä käyn kolkuttamassa, mutta www.blogilista.fi pysyy vielä kiinni. Uskoni on vahva, sillä kun oikein pinnistän, olen kuulevinani raskaiden porttien takaa työkalujen kilkutusta ja höyryn sihinää.

Mustanharmaata kookosunifutista

Unessa siskokset A ja M virittelivät kakluunin päätyyn FIFAn lippua Laura Kalmarin yrittäessä saada puusohvalla unta. Kehotuksistamme huolimatta hän ei siirtynyt rauhallisempaan huoneeseen nukkumaan. En saanut tietää, mikä tärkeä peli illalla olisi ollut.

Likaisen mustanharmaalta taivaalta vihmoi näkymätöntä vettä. Liian vähän huuhtelemaan likaisen mustanharmaan kadun puhtaaksi, joten se teki asvaltin vain märemmän likaisen mustanharmaaksi.

Se kaikki lumi on poissa.

Parturilta oli mustikantuoksuinen vaha lopussa, joten leikkaus viimeisteltiin kookoksentuoksuisella. Piña Colada, hihkaisi parturi täsmälleen samalla hetkellä kuin minä kajautin Bounty.

Jännityksen punaamin poskin

Ennen nukkumaanmenoa kirjoitettiin joulupukille.

Poika myönsi, että on tullut ränätettyä ja riideltyä eikä puurokaan ole aina maistunut, mutta jos nyt kumminkin jotain. Vaikkapa lottopallokone ja Mini-trukki ja Kippi ja Hyrre ja uusi Puuhate-traktori ja merirosvolaiva ja patteriveturi.

Minä kun olen asioinut valkoparran kanssa jo vuosikymmeniä, esitin arvionani, että Pukki tuskin täyttää kaikkia toiveita, mutta ehkä hyvinkin jonkun.

Pukin suunnistustaidosta ei voi olla ihan varma. Niinpä Poika piirsi vielä kirjeeseen varmuuden vuoksi kartan, jossa näkyy suojatie ja risteys ja meri ja purjelaiva.

Vielä kieli keskellä suuta allekirjoitus, ja tuotos laitettiin eteiseen senkin päälle.

Aamulla kirje oli poissa. Tontut!

Minää on ympäri avaruuden

Näin Kauniin mielen ensi kertaa.

Alkupää toi ajatuksen, näkevätkö jotkut blogistanilaisetkin itsensä superälykkäinä mutta sosiaalisesti kömpelöinä tiedemiehinä (sans skitsofrenia), jotka eivät vain hallitse vastakkaisen sukupuolen lähestymisen mutkikasta ja teennäistä menuettia.

Kunnes eräänä päivänä saapuu kaunis ja ymmärtävä Nainen, joka näkee töksähtelyn takaa ihmisen.

Kertomus nöyrtyneen neron vaikeista vuosista oli sitten perinteisempää Hollywoodia, toki riittävän kelvollista pitämään katseeni ruudussa.

Oikean Nashin elämä saattoi olla hiukan mutkikkaampi tarina.

Ohut jääkuori

Aamun kirkkaus sai kadunvarren autojen ohuen jääkuoren kimmeltämään. Vaaleansinisellä taivaalla kellui muutama punertava pilvenhaituva.

Kallion vieressä pipopäinen nainen raaputti käymään polkaistun autonsa ikkunoita. Tyhjäkäynnin päällä ulisi hihnan hankaava ääni. Oliko tuo isi sinun mielestä bensamoottori, Poika kysyi etääntyessämme. Tais se olla, vastasin.

Fredan kuilu leiskui kultaa, sieltä jostain talviaurinko kurotteli.

Ketä sit polkasisit? Jatkoajassa jääkiekon ystävät paljastavat, millainen nainen heitä väräyttää.

Aurinkoa saattamassa

Tästä näkyy isi sinun lempimaisema, Poika sanoi katsellessamme Länsiväylältä pimeän hautiksen suuntaan. Sankarihautojen viereinen suuri kuusi näkyi taas koristellun jouluisaksi. Rantaraitin valot, Ourit, kappelin torni.

Lännessä pilvet olivat litistyneet mustaksi viivaksi kellanoranssin auringonlaskun ylälaitaan.

Kun noustiin autosta, lähestyivät Helsinki-Vantaan suunnasta ääneti lentokoneen vilkkuvat valot. Perässä tuli moottorien pörinä ja seurasi valoja Upinniemen suuntaan.

Riisipuuroa, glögiä, kahvia ja pipareita. Isommat tenavat juoksivat ympyrää ja hyppivät sohvalta tyynykasaan, pienemmät teputtivat parhaansa mukaan perässä.

Kotiinlähtiessä piti ikkunoita skrabata.

Soi: David Bowie: Breaking glass

Mä lehden luin

Edunvalvojien kirjoitukset ovat mainioita yrityksessään tiristää viimeinenkin argumentinpuolikas asiansa tueksi.

Aamun HS:n sivun paketissa jonkun kajaanilaisen teatterin tueksi Outi Nyytäjä vakuuttaa, että Bilbaossakin ihmiset rakastavat kaupunkiaan nyt, kun sinne saatiin hieno museo.

Huolintaliike Nurmisen omistaja lupaa, että yritykset viihtyvät, työpaikkoja syntyy ja mannaa sataa kunhan varakkaiden veroja alennetaan.

Ei ollakaan aikoihin paranneltu fiiliksiä kokoontumalla Kiasman ovelle kulttuuria hengittämään.

Sitten taas maalaisen ansiokkaassa muistosarjassa vieraillaan muun muassa teurastuksessa.

Normiblogistanilainen poikkeaa ostamassa DVD:n matkallaan IT-tehtaasta illan klubikeikalle.

Soi: Egotrippi: Tänään ei kukaan vastaa

Magneettisia häiriöitä

Juoruja parkkiksen reunalla, sinisiä kaulanauhoja, ynseä kahvilatäti, minidiscien mikrofoneja ja kauneutta betonin keskellä. Tuntikausia kirkkaissa valoissa sai pään särkemään, mutta lopulta väki väheni ja häly hiipui huminaksi.

Kun myös tuotekuvaukset perjantaina klo 22.55 olivat valmiit, saattaja nouti työn raskaan raatajat, ja jyrkkien portaiden yläpäässä odotti keidas. Otin kalasalaattia, leipää, kanaa ja vihanneksia, sitten lisää kanaa ja vielä vähän. Konjakista kieltäydyin, mutta kaksi Koffia pehmensi pään juuri sopivasti.

Ylpeät punainen, sininen ja valkoinen joka puolella olivat jo karkoittaneet vääräuskoisen narrin.

Loittonevan spåran perävalot suosittelivat kävelyä kotiin. Lämmin sumu makasi kosteilla kaduilla, hiekka ratisi jalkojen alla ja Janoisessa Lohessa näytti olevan täyttä.

Kotona vilkaisin nauhoittumassa olevaa salibandya ja siirryin koneelle töihin.

Levottomia unia. Kävelysilta juhlaluodolle, kuohuviiniä, joukoittain nurmijärveläisiä, kuninkaan kaima ja jopas nyt.

Maailmoja maailmassa

Kukapa ei välillä tahtoisi tappaa itseään tässä typerässä maailmassa? Jos joku tekee sen todella, sehän on vain osoitus harvinaisesta päättäväisyydestä, lukee toisaalla.

Eipä ole sellaista halua tullut ainakaan tähän ikään mennessä. Liittyisikö siihen, ettei maailma ole näyttänyt silmiini erityisen typerältä.

Vaikka kaipa siteerattu pätkä on vain jonkinlainen ilmaisuharjoitus. Ja suluissa.

Helsinginniemen yllä puolestaan sahasi aamupäivällä eestaas punainen helikopteri.

Rofet ja poldet lantsarit jalassa

Rosson (ketju)keittiömestari näköjään tiesi, mistä puhui suositellessaan valkosipulikaritsaa. Valkosipulinkynsiä ja juureksia olisi voinut olla vielä enemmän, mutta mehevän punerva lihapala oli kookas ja kermaperunat säestivät pehmeästi.

Kotoa löytyi iloisia tenavia, joita lapsenvahti oli viihdyttänyt piparienpaistolla.

Arka paikka muistelee slangia.

Fiude, ilman muuta, mutta meillä ei ollut zykää, fillari vain. Nykyään kukaan ei sano enää "raukkis" tai "spiidata". Lienevätkö "lantsarit" tai "rofe ja polde" enää käyttökelpoista kieltä?

Jollei maalaisen tämänpäiväinen kansakoulumuistelo ole kulttuurihistoriaa ja arvokasta ajankuvausta niin mikä sitten? Lisää tätä.

En oikein pääse kiinni meemeihin. Tarotjuttuun hyydyin kun siinä kysyttiin horoskooppimerkkiä ja C-kasettien kasvattamana en tiedä, mikä on soittolista.

Mutta tämä sentään:

Umberto Eco: The Name of the Rose. You are a
mystery novel dealing with theology, especially
with catholic vs liberal issues. You search
wisdom and knowledge endlessly, feeling that
learning is essential in life.

Which literature classic are you?
brought to you by Quizilla

khiloun elokuvablogi

Mikähän mainostoimisto tämän Aku Louhimäen uuden elokuvan kampanjan takana oli?

Ennen sopua pukarit olisivat voineet vielä sopia julkisesti studion taakse kaksintaistelun pistoolein.

Toimittajien ja kuvaajien hytistessä aamupakkasessa paikalle olisi karauttanut vaahtoavalla hevosellaan viitta hulmuten ratsumies kertomaan, että Louhimäki ei pääse paikalle, koska on putkassa tapeltuaan illalla viinituvassa.

Median soittorumban pehmittämä ylikomisario olisi myöntänyt, että "poliisi on ottanut yön aikana kiinni erään henkilön".

Myöhemmin päivällä olisi järjestetty lehdistötilaisuus, jossa krapulainen ja kalpea Louhimäki olisi kertonut tulleensa tyrmässä uskoon ja antavansa nyt kaiken anteeksi.

Karhumaiset syleilyt salamavalojen välkkeessä. Mediatiedotteen jakelu. Kutsut ensi-iltaan.

Elokuvia käsittelevä juttusarja päättyy

L

Liikennevaloissa Runskin ja Museokadun kulmassa seisoi L. Parransänki oli käynyt valkoiseksi ja kuivakka varsi vaikutti vieläkin ohuemmalta kuin muistin, mutta hän se oli.

Kun pelasimme koululaisina puistossa palloa, L ilmestyi ennen pitkää paikalle. En koskaan kuullut, mitä laatua hänen kehitysvammansa oli, mutta L oli pikkupoika aikuisen miehen ruumiissa. Liikkeet olivat kulmikkaita eikä ymmärrettävää puhetta juuri tullut, mutta hyväluontoinen kaveri, silmissä vilpitön katse.

Varsinaista keskustelua tai kontaktia ei L:n kanssa syntynyt, mutta meille oli teroitettu, että erilaisia ihmisiä ei saa pilkata eikä tuijottaa, ja lapsilla asiat ovat muutenkin aika mutkattomia. L tuli ikään kuin mukaan peliin, hänelle syötettiin silloin tällöin ja pelattuaan tarpeeksi L heilautti kättään hyvästiksi ja jatkoi matkaa.

Hänen täytyy olla jo ainakin viisissäkymmenissä. Jännää, että me olemme ainoat niiltä ajoilta näillä kulmilla.

Vähemmistössä

Toisen kerran kahden viikon sisään käyttöliittymä, joka tahmaa tai näyttää ruudulla käsittämättömältä.

Toisen kerran kahden viikon sisään sama sananvaihto.

Tota, mikä selain sulla on? Ahaa, just, no kun voi kyllä olla että se toimii vaan Internet Explorerilla.

Ärtymys, josta tähän asti olen vain lukenut.

Murusia leipälaudalla

1. Iltayöstä puhuttiin hammastapaturmista. En ollutkaan aikoihin ajatellut salibandymailaa, verilammikkoa ja O:n etuhammasta, jota ei koskaan löytynyt. Ei löytynyt P:nkään hammasta, mutta se olikin isommassa kaukalossa ja valkoisella jäällä.

2. Miestä, joka on käynyt armeijan, ei voi todella kunnioittaa, kirjoitti Veloena.

3. Muumit ovat hienoa porukkaa, mutta Nalle Puhin makuun en ole koskaan päässyt.

4. Älyvapaa Blogistan oli hieno juttu. Kukahan puhuisi taas blogia?

5. Onpas kipeä afta.

6. Kuten Sellisti sahasi, blogilista on päivittyillyt solkenaan. Mitä odotettavaa elämässä enää on? Paitsi listan Suuri Uudistus.

Itsenäisyyden graavilohi

Kaduilla oli hiljaista, päivystävässä apteekissa ja Sokoksen ruokakaupassa ei. Spåra meni nenän edestä, joten kävelin kotiin.

Syötävää kertyi nyyttäripohjalta paljon enemmän kuin jaksettiin syödä. Ahmin etenkin koskenkorvamarinoidulla graavilohella silattua saaristolaisleipää, niitä toisenlaisia lohivoileipiä, sienipiirasta ja pikkuisia lihapullia. Jälkkäriksi kahdenlaista täytekakkua, pienillä Suomen lipuilla koristeltuja tietenkin.

Vuorot vaihtuivat sujuvasti osan pällistellessä TV:stä pukuloistoa ja osan valvoessa lapsilaumaa. Pojat keskikokoisina leikkivät sujuvasti junaradalla ja traktoreilla, kehätuomaria tarvittiin vain hetkittäin. Pikkutyttöjen kiipeilyharrastus vaati enemmän huomiota ja välillä lohduteltiin muksahtaneita tai kolaroineita.

Väki väheni sitä mukaa kun tenavia väsyi liikaa. Lähdettiin viimeisten joukossa.

Blogvillessä on valiteltu meluhaittoja, kun tykit jylisevät ja konekiväärit papattavat pitkää sarjaa koko pyhäpäivän.

Arvelisin, että jääkärien tulo ja torjuntavoitto Tali-Ihantalassa saavat symboloida Suomen itsenäisyyttä vielä tovin. Niissä on vielä valkoista ja mustaa (tai siis punaista), oikeaa ja väärää. Ja kuten joku sanoi, nykymaailmassa on kovin vähän sankaruutta.

Täältä helpon aikamme pehmeydestä lie mahdoton samaistua niihin, jotka silloin lähtivät. Jotkut kai ateenalaisten laulu korvissaan, jotkut innoissaan ristiretkelle, suurin osa kai koska oli pakko ja koska muutkin lähtivät.

Koskettaa ajatella, että he lähtivät puolustamaan suurempaa etua kuin omaa ja parhaiden kaverien.

Lepopäivän ratoksi

Luksusta: kahdet päikkärit. Ne puhalsivat pään sisältä harmaan sumun. Laitoin kahvin tippumaan ja ihailin nukkuessani valmistunutta piparkakkutaloa.

En ole tainnut koskaan käydä Sokoksen alakerran ruokakaupassa ilman, että siellä olisi ollut ryysistä. Teinipoikien oluet jäivät paperien puuttuessa kassalle, hattua myöten Leninin näköinen mies hymyili rattaissaan velmuilleelle Tytölle.

Kotimatkalla märkä hiekka rouskui kenkien alla. Mustaa kaupunkia vihmoi lämmin sumumainen sade.

Tuntuu lauantailta.

Soi: Laura Sippola: Sahara

Keski-Uusimaa

Aamun linja-auto jyrisi halki satumaisen valkoisen Keski-Uusimaan. Bussin kori nitisi, harvat matkustajat keskustelivat matalalla äänellä. Nuori nainen käytävän toisella puolella söi suklaalevyä.

O odotti jo maasturin moottori käynnissä, musta pipo päässä. Arvelin näkeväni seuraavalla kerralla pickupin, stetsonin ja haulikkotelineen. O ei pitänyt ideaa mahdottomana.

O taittoi kahdella koneella, minä valitsin kuvia ja hakkasin puuttuvia pätkiä kolmannella. Vire pysyi kahvilla ja Lidlin aplarimehulla, lopulta vielä riisiä kattilaan ja rintafileet vihanneksineen uuniin.

Ilta pimeni ja valkeni lumisateeksi, Tuusulantiellä roiskui kura. O pudotti minut Kurviin ennen kuin jatkoi Ryhmikseen.

Mirja Pyykkö haastatteli Aarre Eloa, Ruben Stilleriä ja Jari Sarasvuota talk show -historiasta. Kiintoisa pätkä. Ja pätkiä.

Pakkasauringossa

Pitkät vaaleat hiukset heilahtelivat, kun neitonen tummanpunaisessa neulepaidassaan juoksi varsanjaloin mäkeä alas.

Kuka, mistä ja minne, en tiedä, mutta kääntämällä katseeni pois annoin juoksun jatkua äärettömiin.

Keittiössä nostetaan juuri eilen valettuja elementtejä seiniksi. Mahtavatko arkkitehtiylioppilaat harrastaa piparkakkutaloja?

Tänä iltana aistit voimistelevat

Lumi ja jää lähtivät, jättivät märän hiekan asvaltille ikävöimään. Katulampun valossa näytti satavan jotain, mutta hippuset katosivat ennen kuin saavuttivat mustan kadun. Ei se edes kunnolla kastunut.

Poika on innostunut merirosvoista, niinpä tutkittiin tavaratalon muovipiraatteja. Nukkien kohdalla pikkulikka kiljui innosta. Auva! Auva! Oli myös tshekkimyyrällä kuvitettu lastenastiasto, 15 euroa.

Kokeilin käsiini mustia lätkähanskoja ja nuuhkin puhdasta nahkaa. Sitten CCM-mailan puuta ja lasikuitua, mustan kiekon vulkanoitua kumia. Se tuoksui lumesta lohkaistulle maalitolpalle, hiihtoloman auringossa kylpevälle jäälle, eristysnauhalle, tunkkaisen pukukopin märälle villalle.

Nykyraukkaparat steriilin muovisine sählymailoineen ja palloineen.

Anna isi minäki haistan kiekkoa, Poika sanoi katseltuaan minua tarkasti.

Lupasin tavoittaa perheen viimeistään Arkadiankadulla ja pinkaisin Lasipalatsin Free Record Shopiin.

Blogistanistakin voi löytää musiikkia. Huomaa muusikon sivulla kohdan "kuuntele". Kuuntelee näytteen ja toisen. Kuuntelee ne kaikki ja ajatus voimistuu. Tämä musiikki on saatava.

Kävelin kotimaisten hyllylle, muovi kalisi kun selasin aakkosjärjestyksessä. Hyllyssä oli yksi Sahara.

Tarviitko pussin, myyjätär kysyi. Kyllä kiitos, vastasin.

Iloisen veronmaksajan laulu

Hesarin yleisöosastolla joku marisi taas perintö- ja lahjaverosta mainiten, että ministeri Enestam oli virheellisesti väittänyt varallisuusveron olleen viimeinen "ideologinen vero".

Eivätkö kaikki verot ole ideologisia? Ideologiana se, että sivistysvaltiossa hyvinvoinnista annetaan kaverille kans, vaikkakin ohjatusti.

Huomio ei toki ole omani vaan nyysitty Metro-lehden (vai 100:n?) kolumnista. Noloa kyllä, en muista, kirjoittiko sen Taina West vai Kaarina Hazard.

Hälinän jälkeen

Sytytin valon jalkalamppuun ja kävin lehtipinon kanssa matolle mahalleni. Ilman kiirettä Helsingin Uutiset, Pirkka, kodinkonemainokset, Kirkko ja kaupunki ja mitälie.

Yläviistossa TV:n sinervä silmä. Automaattiaseet naputtivat ja ihmisistä pärskähteli hidastettuja punaisia roiskeita. Univormupukuinen Samuel L. Jackson karjui käskyjä. Meteorologi kertoi, että perjantaina pakastaa. John Madden esitteli kameroille punaista paitaa, jossa luki koff.net. Arttu Luttinen syötti vielä kerran sivuun ja kohta valkoiset taputtelivat toisiaan.

Soi: David Bowie: Warszawa

Talvitaivaan ilmiöitä

Valkoinen meteori halasi punaista autoa, mutta suurin osa oli levinnyt röpelöksi jalkakäytävälle. Auton katto oli painunut sen verran, että matkustaja joutuu riisumaan silinterinsä.

Pudonnut kadunnumerolamppu vihjasi, että lunta ja jäätä oli tullut alas enemmänkin.

Jatkoin matkaa tähystellen samalla katonreunoja.

Meidän talostamme ei roikkunut mainittavia kinoksia. Yön suhinoista ja tömpsähdyksistä päätellen vielä illalla oli roikkunut.

Toivottavasti vakuutukset ovat kunnossa. Ja huoltoyhtiö hereillä.