elokuu 20, 2006
Linnanmäki molemmissa
Töölönlahdella hiosti jo aamusta. Palmikkopäinen tyttö juoksi lenkkiä Tshekin maajoukkueen paidassa. Miehen katsellessa sillalta koira veti narunsa poikki koko sillan, pyöräilevät äiti ja tyttö joutuivat jarruttamaan ja pysähtyivät hämillisesti hymyillen. Autio Wallininkatu. Linnanmäen äänet. Whatever you wantin intro kuulokkeissa juuri kun Jäähalli lipui näkyviin.Terassin pöytiä valmisteleva Mestaritallin tarjoilija. Vihreäliiviset järkkärit asettumassa paikoilleen Naisten pyrähdystä varten.
Illan dokumentti Elämän kevät 1: Kale oli juuri niin kutkuttavaa ajankuvaa 70-luvun lopun Kalliosta kuin vartavasten ruudun ääreen hakeutuessani odotinkin. Ifki- ja Jokerirotsit, Pukevan Puck's, Hurriganes, kengät ja kampaukset, alas Sturenkatua ajava punainen bussi, Brakulla luistelevien kundien lätkäkamat ja pikkutytön häntähattu, vanhat spårat, Elannon varasto Sörnäisten rantatiellä ilman tietokoneohjattuja robottitrukkeja. Flora- ja maitopakkaukset.
Mutta samalla tuli vaivihkaa tutuksi Kale, naiivin avoin ja sympaattinen. 
Ohjelma veti tunnelmaan, jonka piste i:n päälle oli pitkä loppukohtaus Kalesta ja tyttöystävästä Lintsin laitteissa musiikkeineen. Nuoruus, keveys, hymyilyttävä hölmöys, elämä edessä. Lopputekstien jälkeen sitä valmistautui myhäillen solmimaan menneen ja nykypäivän, kuulemaan ohjaajan mietteet ohjelmasta nyt ja mitä 30 vuotta vanhemmalle Kalelle nykyään kuuluu. Pääsikö hän autonapumieheksi, menikö koskaan sinne amikseen, mihin töihin päätyi, mihin elämä vei.
Mutta: ohjaajan muisteloiden perään, ilman enempiä selityksiä, rivi
Kale 1959 - 1986
Potku mahaan. Koko dokumentti muuttui silmänräpäyksessä toiseksi. Mennyt ja nykyisyys eivät koskaan kohdanneet.
Epäuskoinen, vähän kuvottava tunne. Niin ohuen langan varassa, kaikki.
Univelkaakin ehkä.
Posted by khilou at 20.08.06 23:14