Näkymä rannalta

Muistui mieleen tapaus, jossa mooseksenuskoinen varusmies ei leirioloissa olisi halunnut osallistua kristilliseen iltahartauteen. Pohjoissuomalainen kapiainen ei ollut tottunut etelän yksiköiden monikulttuurisuuteen vaan karjui, että kaikki osallistuvat, olivatpa mitä saatanan pakanoita tahansa. Siitä tuli luultavasti ihan oikeasti paha mieli, ja kapiainen joutui pyytämään varusmieheltä julkisesti anteeksi seuraavana aamuna.

Tämä järkyttynyt nuorukainenhan oli luterilaisen kirkon jäsen. Minusta pitää itse nähdä sen verran vaivaa, että eroaa kirkosta, jos haluaa harjoittaa uskonnonvapautta. Muutenhan joutuu mm. maksamaan kirkkoveron.

Itsellekin (kirkkoonkuulumattomana) sattui eteen pakollisia, ei-toivottuja hartaustilaisuuksia varusmiespalveluksen aikana, mutta eivät kyllä jääneet rankimpina kokemuksina mieleen. Minusta on outoa, jos kykenee noista trauman kehittämään, ja silti kuuluu kirkkoon.

Kai sekin on sitten sortoa, että kirkkoon kuuluvilta peritään kirkollisvero. Olisi eronnut.

Ja minä kun kirkkoon kuulumattomanakin seisoin hartaudet lippukentällä rivin jatkona.

Traumat nousevat varmaankin pintaan jossain vaiheessa.

On se kumma miten joku nuori jaksaa ottaa kantaa asiaan, josta on kiinnostunut. Traumaattinen nillittäjä, leimataan.

Miten se Kokkarinen sanoikaan: Mocking the mockable.

Itse jouduin valankin vannomaan kirkossa vaikka olin paatunut jumalankieltäjä. Trauma oli niin kova, että vasta nyt tajusin, että sen takia elämäni on mennyt pilalle. Mistä saa hakea korvauksia?

Luulen, että joudun esittämään puoluevaltuustossa uskonnonvapausasiamiehen (ombudsman) viran perustamista. Riittävän kokoisine virastoineen luonnollisesti.

Hiukan kauemmin kestää valmistella tulossa oleva perustuslain muutos, joka takaa jokaiselle subjektiivisen oikeuden hyvään meininkiin.

Hienoa. Toivottavasti pidät meidät lukijat sitten kärryillä siitä, miten puoluevaltuusto ottaa esityksen vastaan.

Perustuslain muutoksen läpimenoon en jaksa uskoa.