syyskuu 06, 2005
Edellisen kehittelyä
CNN haastattelee New Orleansin poliisin kakkosmiestä Warren Rileya.
Riley expressed concerned about the mental health of his officers, saying they "have been through hell."
"All of our officers are not accounted for," he said, noting that about 400 to 500 of 1,600-member force were missing and more just aren't on duty.
"Some we understand -- they're searching for family; they lost their homes," he said. "Some left because they simply could not deal with this catastrophe.".
Katastrofin hetkellä kaikki rakenteet halkeilevat. Poliisit kuuluvat varmaan siihen joukkoon, jonka hädän hetkellä odotetaan kestävän ja auttavan, mutta täältä kaukaa tietysti on helppo sanoa.
Ajatus pomppaa asian sivuun ja murenevien valtojen armeijoihin. Kuvaukset kevään 1945 Saksasta ja yksiköistä, jotka yhä täyttävät mielettömiä käskyjä kaiken jo romahdettua ympäriltä. Italian ja Irakin sotilaat heittämässä aseensa tienvarteen ja lähtemässä kotiin, kun tappio alkaa häämöttää. Lappeenrannan kahviloistakin löytyi hylättyjä aseita, väitettiin Kannaksen läpijuoksun jälkeen kesällä 1944, vaikka suurin osa ei lähtenytkään. Volokolamskin valtatieltä ei lähdetty, syynä komissaarin Nagantin piippu selässä tai isommat asiat.
Missä vaiheessa omasta tai läheisten selviytymisestä tulee tärkeämpää kuin lojaalius, velvollisuus.
Yksilö vai kollektiivi?
Posted by khilou at 06.09.05 11:13Jos kuvittelisit itse olevasi poliisi vastaavassa tilanteessa ja puolisosi ja lapsesi olisivat kadoksissa, pystyisitkö menemään töihin huolehtimaan yleisestä turvallisuudesta? Uskoisitko, että kyllä joku löytää heidät ja pitää heistä huolta sillä välin kun itse huolehdit velvollisuuksistasi yhteiskuntaa kohtaan? Entä, jos jälkikäteen saisit tietää esim. lapsesi menehtyneen ja tuntisit, että olisit voinut estää sen, jos olisit itse ollut paikalla?
On tietysti ymmärrettävää, että poliisin ja palokunnan odotetaan hoitavan hommansa tilanteessa kuin tilanteessa, mutta Aasian hyökyaallon jälkeen turistit narisivat, kun hotellien henkilökunta ei ollut pitämässä huolta heistä, vaan oli kadonnut teille tietämättömille - jotkut jopa etsimään läheisiään. Kaikille on aina oma napa lähinnä ;).
Posted by: Maiju at 06.09.05 13:48En usko, että komissaarin Naganin piippu ratkaisi Volokolamskin valtatien taistelua. Omasta tai läheisten selviytymisestä tulee tärkeämpää kuin lojaaliudesta ja velvollisudesta silloin kun yhteisön moraali rappeutuu ja sitä ei neuvostokansalaisen moraali ollut vielä tuolloin - luulisin, ainakaan suhteessa ulkoiseen uhkaan. En usko, että oman valtakoneiston pelko oli tuolloin merkitsevä tekijä neuvostosotilaiden keskuudessa. Vaan halu taistella äiti venäjän puolesta, koti, uskonto, isänma -tyyliin. Yhteiset arvot kuitenkin?
Tai - minä olen sotaromantikko.
Posted by: MinnaS at 06.09.05 22:38Eri suunnista aihetta kohti.
Volokolamskissa taidettiin motivoida sekä Äiti Venäjän pyhyydellä että teloituksilla - niin se kai tapaa mennä.
NO:n poliiseista kirjoittaa myös Tri Lovelacen kautta silmiin osunut http://www.parapundit.com/archives/002978.html#002978
En haluaisi uskoa, että oma napa on aina kaikille lähinnä. Mietin, toimisivatko kaikki kaikkialla samoin. Entä ne, jotka eivät jätä paikkaansa? Miksi eivät? Onko suhtautuminen nykyään erilainen kuin vaikkapa 1935? Miten yhteiskuntarakenne vaikuttaa? Mikä on minkäkin järjestelmän legitimiteetti? Mikä määrää luottamuksen ja sitoutumisen asteen? Mitkä ja ketkä koetaan omiksi, mitkä meiksi, mitkä muiksi? Miksi?
Posted by: khilou at 06.09.05 23:43Ei ihmiskunta olisi sitä, mitä se nyt on, jos kaikilla aina olisi oma napa lähinnä. Aina on ihmisiä, jotka uskovat johonkin ja ovat valmiita toimimaan yhteisen suuremman edun puolesta. Tai ainakin on tähän asti ollut.
Posted by: MinnaS at 07.09.05 06:58