Ihminen voisi hämmästytyttää itseään lukemalla ja kuuntelemalla onnettomuuksiin joutuneiden lentokoneiden viimeisiä ohjaamo- ja radiokeskusteluja. Se hetki, kun haukotellen rutiinirupatteleva miehistö yhtäkkiä tajuaa jonkin olevan pahasti vinossa.
Metalli väsyy ja murtuu, kone hajoaa ilmassa ja miehistö yrittää koulutuksensa mukaisesti loppuun asti korjata tilannetta tietämättä, että heillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Koneen katto tai seinä repeävät, paine laskee ja lentoemäntä tai joukko matkustajia kieppuu koneesta taivaalle Tyynenmeren yllä (What the hell was that? I don't know). Määräysten vastainen lasti syttyy tuleen koneen ruumassa (Uh, smoke in the cockpit... smoke in the cabin). Sumuisella kentällä rullaava jumbo kääntyy väärästä risteyksestä ja toinen samanlainen lähtee nousukiitoon odottamatta lupaa (There he is .. look at him! Goddamn that son-of-a-bitch is coming!). Neuvostoliittolainen hävittäjä ampuu konetta ohjuksin. Jumbojetti yrittää nousta ilmaan suljetulta kiitoradalta ja törmää esteisiin. Kapteeni laskeutuu palavalla koneella mutta kieltäytyy hätäevakuoinnista ja päättää rullata normaalisti portille, jolloin kaikki koneessa olevat 301 ihmistä kuolevat. Oikosulku polttoainejärjestelmässä johtaa säiliön räjähtämiseen ja muut alueella lentävät koneet näkevät jumbojetin jäännösten putoavan Atlanttiin (Ah, we just saw an explosion up ahead of us here, about sixteen thousand feet or something like that; it just went down -- in the water).
Huonoja ja noudattamatta jätettyjä ohjeita, pieniä inhimillisiä virheitä ja isojakin, suunnitteluvirheitä, virheitä huollossa, haluttomuutta myöntää olevansa hädässä. Tahallisuuttakin.
Vaikka eihän meillä.
Posted by khilou at 17.08.05 10:04