Näkymä rannalta

Suupielet rasvassa

Myöhästyin pahasti ruokakokemuskeskustelusta ja muutenkin. En ole sillä lailla matkustellut enkä syönyt mitään uskomattoman suussasulavia hapatettuja kananaivoja luoksepääsemättömässä laaksossa sijaitsevassa nepalilaisessa kalastajakylässä.

Ehkä pikemminkin jonkinlaisia tyyppikokemuksia.

Laivojen seisovien pöytien ja hotelliaamiaisten helppous, kun ei tarvitse valmistaa ruokaa eikä tiskata. Kävelee vain pöytään ja hakee aamulla puurot ja mehut ja myslit tai illalla perunat ja savukalat ja oluen ja tilaa hyisen snapsin. Ja siinä se kiireettömyys, kun ei ole heti menossa mihinkään vaan aikaa tapettavana.

Tai päin vastoin ne kerrat, kun tehdään yhdessä, mekin, jotka emme paljoa osaa. Kun ostettiin yhdessä tarpeet Lauttasaaren Westbestistä, ja Perhossa silloin opiskellut E johti paistin ja aurajuustoperunoiden ja tykötarpeiden valmistuksen. Tai juhannus M:n mökillä, kun katettiin salaatit ja perunat ja sillit ja muut ulos pitkän pöydän ääreen.

Tai kun on tosiaan nälkä. Niin kuin silloin kun oli talvisessa sotaharjoituksessa ajeltu Petterillä paikasta toiseen ja missattu ateriat ja istuin jostain syystä ampujan paikalla ja yhtäkkiä muistin leipälaukusta kytkinlevyn ja voinapin ja kenttäpullo oli täynnä raikasta vettä. Tai Pohjankankaalla kun olin istunut koko päivän rättikattoisessa Gazissa päivystämässä radiota ja kuski kahlasi hangessa hakemassa molemmille täydet pakilliset höyryävää padea.

Tai idylliset muistot. Niin kuin pienenä kun vellikello kertoi ruoan olevan valmis ja miehet kolistelivat saappaissaan sisään pellolta ja pesivät kätensä ennen kuin istuivat tuvan pöydän ääreen penkeille, isoisä isäntänä tietysti päähän. Pöydässä oli keitettyjä perunoita ja lihapullakastiketta ja puolukkaa ja ruisleipää ja voita ja kotikaljaa.

Tai kerran pariisilaisessa perheravintolassa, kun muut ottivat jälkkäriksi jäätelöä ja minä halusin kokeilla talon omenatorttua. Ja kuinka tarjoilija ilahtui kun kehuin ja pyysin lisää ja ajattelin, että sitä tekee keittiössä perheen isoäiti vaikka kukaan ei yleensä tilaa sitä mutta isäntä ei henno kertoa sitä isoäidille vaan valehtelee ja piilottaa saliin viemänsä palaset ja sulkemisajan jälkeen antaa ne vaivihkaa takakujan kulkukissoille.

Mutta entä kiusalliset, vastenmieliset ja painajaismaiset ruokakokemuksenne?

Posted by khilou at 29.07.05 14:46