Lepakko-dokumentti oli myös paikallishistoriaa ja se talossa lapsena asuneen kaverin haastattelu hieno veto.
Liekkihotelli se minun lapsuudessani oli, ja kohti Salmisaarta kolistelevan kasin ratikan ikkunasta erotti sillan alla loimuavat nuotiot.
Ruoholahtikin oli mataline punamullan värisine vajoineen toinen kuin nyt. Lautatarhoja ja pieniä pajoja, jollaiseen kannoin jonkin työkalun sepälle hitsattavaksi kun olin viereisellä hautausmaalla kesätöissä.
Haisevissa ulstereissaan horjuvat arskat ja penat olivat siihen aikaan osa katukuvaa. Ja metsikössä hautiksen muurin ja meren välissä oli melkein maastoon sulautuvia koijia. Arska haisi divarissa tiskillä kaupittelemassa roskiksesta dyykattuja lehtiä, arska nousi örähdellen pihan roskiksesta, arska kyseli kulman ruokakaupan lasitiskillä nöyränä ranskista ja roiskeita. Arska haisi kammottavalle mutta oli harvoin vaarallinen.
Siihen aikaan rapuissa oli kyltti, jossa kiellettiin kerjääminen ja kaupustelu. Alaovet olivat kuitenkin ennen summerien ja ovikoodien tuloa auki, joten veitsenterottajat ja pitsiliinojen kaupittelijat pääsivät sisään. Joskus arska soitti ovikelloa, ja muistaakseni mutsi saattoi tehdä nälkäisen kysyjän matkaan voileivän.
Ja minun elinaikanani Helsingissä on tosiaan paistettu hengen pitimiksi sorsia nuotiolla ja pakkasen kiristyessä palelluttu joukolla kuoliaaksi. Kai molempia tehdään vieläkin, mutta ei siinä määrin eikä niin pakosta.
Liekkihotellin yläkerrassa, kuivemmalla puolella, 300 miestä. Alakerrassa 700. Tenun, lian, kustujen housujen ja mädäntyvien raajojen löyhkässä. Helvetin esikartano, luonnehtivat siellä silloin työskennelleet.
Posted by khilou at 19.07.05 22:16