Maanantaisin ilmassa on nykivää kärsimättömyyttä. Tenavat pitäisi saada nukahtamaan ennen kuin Tahdon asia alkaa.
Tänään näin viimeisen vartin.
Päivällä partaa ajaessani mietin, miksi nostalgiassa piehtaroimisesta tulee lievästi syyllinen olo. Pitäisikö ihmisen vain olla valppaasti kiinni nykyhetkessä ja tähyillä optimistisesti tulevaisuuteen?
Soi: Dusty Springfield: Son of a preacher man
Posted by khilou at 07.03.05 23:23Sama biisi soi PowerBookissani tänä aamuna. :) Aina yhtä hieno 'muudi' tuolla biisillä.
Lisäksi Sediksen moniulotteisen analyysin American Piesta luettuani on Don McLean ja hänen monet mestarilliset kappaleensa soineet tiuhaan. Voin kuvitella, että herran päätös olla soittamatta American Pieta moneen vuoteen oli paikallaan, kun analyysejä alkoi ropista joka näkövinkkelistä. Mutta sellaiset kappaleet elävät elämäänsä ikuisesti, vähän niin kuin Joni Mitchellin 'Song for Sharon'.
Enpä tiedä miksi tälläinen musiikkikommentti.
Puhun vähän mutta kirjoitan ihan liikaa. (?)
Kirjoitettu on parempi, koska siihen yletän.
Sediksen American Pie -analyysi on jonossa odottamassa kiireen hellittämistä ja uutta lukukertaa ajatuksella.
Subjektiivisesti musiikista:
"Son of a preacher man" väräyttää jotain syvälle ulottuvaa mielen kieltä tavalla, jossa on yhtä aikaa kirkasta kaunista ja syvää synkkää.
Samalla tavalla kuin "Saharan" nimibiisi heti introstaan (olikohan tuo oikea sana) alkaen.
Posted by: khilou at 08.03.05 13:59Voi sinnuu. Huomaa, että olen oppinut jo hiukan Saariselän kieltä. Introt, outrot, bridget, riffit, 'välärit' sun muut tuppaavat olemaan omissa biiseissäni kaikki keskenään samanlaisia.
Tididii dididi tididii. Tässä siis outro tälle viestille.