Menin radan vartta ja ennen kaasulaitosta pienen sillan alta tehtaiden puolelle, siellä kuljin radan laitaa siitä mistä ennen olivat menneet KB:n ratikat. Vaunut oli jätetty romuttumaan pitkän heinikon keskelle.
Viimeinen syksy oli niin hyvä kuin muistinkin, tosin Ruuthin teksti melkein käännyttää ihmisen poliittisesti. Ainainen asuntopula, joka pakottaa asumaan kotona vielä vihkimisen jälkeenkin ja sekstailemaan ulkona tai vinttitasanteilla. Kaikkialla vaaniva kontrolli, kun pullo taskussa on pelättävä törmäämistä poliisiin ja naimattoman parin on turha yrittää vuokrata asuntoa ja vahingon käytyä on edessä pakkoavioliitto eikä nainen pääse ravintolaan ilman miesseuraa.
Mutta Helsinki on vielä tehtaiden, telakoiden ja työläisten kaupunki. Ja Vode pärjää lopulta, koska on kova tekemään töitä eikä murehdi turhia. Ruuthin kirjoissa elämä on raskasta ja veemäistä, mutta lopultakin vain elämää. Jotain samaa siinä on kuin Kolmannen naisen biiseissä.
Katselin pikkunössiä kummissani, mikä minua olisi painanut, minulla oli duuni, olin ammattimies, liksani riitti hyvin, jäi vielä säästöönkin, minulla oli asunto, olin terve, minulla oli silloin tällöin ollut tyttölapsi, yleensä ne olivat pirun mukavia, kukaan ei ollut tiineenä jäljestäni, kehenkään en ollut tautia tartuttanut enkä ketään väkisin yrittänyt.
Posted by khilou at 02.02.05 22:46