joulukuu 28, 2004
Mikä kenenkin Hapenensaari
Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta kertoo lapsuuden paratiisista, 1930-luvusta suvun huvilalla Hapenensaaressa Viipurin saaristossa. Kirjoittaja muistelee moitteettoman systemaattisesti rannat, salmet, poukamat, eläimet, puut, ihmiset, huoneet ja hetket.
Tarinalla on epiloginsa, kaksikin.
Sota tuhoaa idyllin ja jättää saaren rajan taa tavoittamattomiin. Heinäkuussa 1944 suomalaiset, saksalaiset ja neuvostoliittolaiset miehet kuolevat ja haavoittuvat Hapenensaaren ja lähisaarten rannoilla, kun vihollinen yrittää vielä kerran läpimurtoa, onnistumatta. 
Nuori upseeri Benedict Zilliacus poikkeaa paikalla pikaisesti.
Neuvostoliiton kaaduttua Zilliacus ja hänen veljensä pääsevät ensi kertaa sodan jälkeen käymään paikalla ja hetki ottaa koville.
Kolmikymmenluvun varakkaan sivistyneistön elämä on kaukaista ja vierasta, mutta kaipaus menneeseen ei. Ymmärrän, miksi lapsuuden paratiisissa on vain kesä tai talvi. Syksyisin ja keväisinhän oltiin kaupungissa koulussa.
Minä ja Poika kuljimme tänään kirkkaassa auringonpaisteessa ihmettelemässä lunta, jäätä ja eläinten jälkiä. Tuossa jäniksen, tuossa koiran, tuossa seinän vieressä erottuvat kissan polkuanturat, ovatkohan nuo ihan pienet hiiren tai myyrän? Ei tästä päivästä ehkä seuraavan sukupolven idylliksi ole, mutta mukavaa joka tapauksessa.
Illan päätteeksi osuin TV1:n dokumenttiin holokaustista selvinneistä juutalaisista, ja jotenkin sekin tuntui osuvan aiheeseen. Kun Auschwitzissa ollut vanhus liikuttui kyyneliin palatessaan entisen kotitalonsa portille nykyisessä Ukrainassa, nuoruutensa Unkarissa.
Posted by khilou at 28.12.04 00:32