Marina istuu pitkään ja katselee yöhön.
Pimeys on kuitenkin läpitunkematon: hän ei näe muuta kuin omat kasvonsa, jotka heijastuvat ikkunasta.
Ja kun hän näkee itsensä lasiruudussa, hänen mieleensä tulee Riku, sillä he ovat toistensa näköisiä.
Hän muistaa Rikun kysymyksen ja mietiskelee:
"Riku etsii tiettyä säveltä. Sillä sellaisia me ollaan kaikki; koko elämän ajan me etsitään jotain sellaista joka me kerran kuultiin.
Se sävel muuttaa kuitenkin väriä kuin kameleontti, sen jäljille ei ole helppo päästä.
Siinä saattaa soinnahtaa kevätilta jolloin yhtäkkiä, hetken mielijohteesta, lakkasi hyppäämästä narua, käänsi katseensa ylös ja näki taivaan hohtavan niin syvän turkoosina että päätä pyörrytti.
Siinä saattaa kirahtaa muistikuva perheestä joka on istunut syömään vanukasta kivitaloasunnossaan talvisessa lähiössä.
Siinä saattaa kajahtaa musiikki jonka kuuli kehdossa maatessaan, siinä saattaa maistua elämän ensimmäinen jäätelötötterö, siinä saattaa leyhähtää tuulenvire joka pyyhkäisi kasvoja, kun joku työnteli vauvanvaunuja.
Se sävel voi olla piilossa aivan missä tahansa. Siksi sitä on niin toivottoman vaikea löytää."
(Kirjoitti ruotsiksi Kjell Westö ja suomensi käsikirjoituksesta Arja Tuomari)
Posted by khilou at 17.08.04 13:23