Kaksikymppisen opiskelijan on lupa olla köyhä, sillä hänellähän elämä, maine ja mammona ovat edessä. Opiskelijan pitää olla köyhä, sillä latte on syntiä ja muun myöntäminen vaarantaisi edunvalvonnan opintorahojen puolesta.
Koulutettujen keski-ikäistyvien keskiluokkaisten joukossa tilanne on toinen. Siinä joukossa pitää pärjätä hyvin tai ainakin tulla mukavasti toimeen. Mikä tahansa muuhan tarkoittaisi melkein samaa kuin myöntäisi epäonnistuneensa elämässään. Tietysti voi väittää antavansa piut paut rahalle, mutta silloin on ollakseen vakuuttava myös pukeuduttava lannevaatteeseen, kerjättävä elantonsa ja elettävä puistossa puuhun rakennetussa majassa.
Jossain viihderomaanissa (?) köyhä nuorimies pääsi jotenkin rikkaiden päivällisille, joilla annokseensa savinuken saanut ruokailija maksaa koko laskun. Tietysti nukke osui nuorukaiselle, joka joutui huomaamatta pureskelemaan ja nielemään sen.
Suomalaiset liikkuvat yleensä vertaistensa kanssa, mutta jotain voi vilahtaa vaikka vanhojen koulukaverien kohdatessa pitkästä aikaa. Miehet tilaavat vuorollaan konjakkikierroksia, yksi yrittää estellä ja vilkaisee salaa lompakkoonsa. Muut puhuvat Kartano-Volvojen huolloista ja omakotitalojen kiinteistömaksuista, yksi tuijottaa vaieten tuoppiinsa. Sovitaan yhteisestä laskettelureissusta, yksi valittelee työkiireitään. Hehkutetaan tulevia viikkoja Barbadoksella ja viikonloppuja Pariisissa, yksi mutisee olevansa vain perheen kanssa kotona.
Joskus on yllättävän helpottavaa, kun tuttava kumartuu lähemmäs, madaltaa ääntään ja myöntää miettivänsä välillä otsa kylmässä hiessä, selviääkö veloistaan. Ja onneksi oikeasti hyvien kavereiden kesken rahalla ei oikeasti ole väliä.