kesäkuu 27, 2004
Keskellä kesää
Eilinen ukkonen kiersi kylää ja jäi etäiseksi murinaksi. Vain kerran välähti kunnolla ja kolmen painavan sekunnin päästä kuului, kuinka taivas repi itsensä halki.
Poika halusi kovasti ongelle, mutta päästyään tömisteli kumisaappaissaan laituria eestaas ja heitteli kiviä järveen. Hopeakylkiset salakat kiskoivat välillä kohon uppeluksiin ja näykkivät madot koukuista. Yksi heilahti jo siiman päässä kohti odottavaa kouraa, mutta luiskahti irti, pomppasi kerran laiturilla ja solahti veteen. Vielä katsotaan, kuka narraa ja ketä, ajattelin lähtiessämme. Niin saalistusvietti mieleen hiipii.
Päivän toisella luonto-oppitunnilla katseltiin Pojan kanssa, kuinka hyttynen söi sääriluuni päältä, muuttui läpikuultavan punaiseksi ja lensi raskaasti keinahdellen pois.
Ruotsin ja Hollannin valmistautuessa jatkoaikaan sammutin telkkarin ja itseni. Väsyä, tylsyä tai molempyä.
Lounaalla, Poika.
- Mikä se semmonen karjala on?
- Karjala on paikka, maakunta.
- Ai niinku karjalanpiirakassa?
- Joo, Karjalassa ja Itä-Suomessa tykätään piirakoista.
- Nii. Ja hampurilaisista.